Miia Huttu
Kun taannoin valmistuin maisteriksi, eräs jo pari vuotta aiemmin valmistunut opiskelukaverini katsoi aiheelliseksi onnitella minua seuraavalla tekstiviestillä: ”Onnittelut yhdeltä alipalkatulta museoörvätiltä toiselle!” Koska minulla on kiusallisen vilkas mielikuvitus, aivoni alkoivat välittömästi hahmotella kuvaa tästä merkillisestä olennosta: pieni, hieman kyttyräselkäinen, hyvin karvainen ja lyhytsäärinen otus, joka pesii lajitoveriensa kanssa maamme lukemattomien museoiden hämärissä nurkissa. Viimeaikaisten havaintojeni perusteella museoörvättien luonteenomaisin piirre näyttäisi kuitenkin olevan äärimmäinen vaatimattomuus ja tarve erakoitua ulkomaailmasta. Kukaan ei näytä tietävän heistä mitään, eivätkä he halua tulla löydetyiksi.
Kaikki alkoi siitä, kun Turun Sanomat uutisoi1 elokuun alussa näyttävästi, että verkko-osoite www.turunlinna.fi on vallattu. Naputtelemalla nettiselaimensa osoitepalkkiin kyseisen osoitteen pahaa-aavistamaton kulttuurin ystävä ajautuu tahtomattaan Turun Sanomain leikkisästi ”tv-tyrkyksikin” nimittämän Juhana Helmenkalastajan Helmenkalastaja Oy:n kotisivuille. (Tähän väliin todettakoon, että mikäli nyt tällainen tavallinen humanisti yritysmaailmasta mitään ymmärtää, niin näyttäisi siltä, että Helmenkalastaja Oy:n pääasiallinen myyntiartikkeli on Juhana Helmenkalastaja itse. Mutta eipä siinä kai mitään laitonta ole.) Helmenkalastaja itse on kommentoinut asiaa monisanaisesti sekä kotisivuillaan2 että Turun Sanomien yleisönosastossa. Hänen mukaansa kyseessä on pelkkä hyväntahtoinen kulttuuriteko, jonka tarkoituksena on ollut herättää keskustelua kulttuurikohteiden markkinoinnista ja varmistaa, että turunlinna.fi ei täyty siveellisesti arveluttavalla sisällöllä, kuten netissä usein saattaa käydä. Juhana ”herttuankaima” Helmenkalastajan voitaneen sanoa onnistuneen tavoitteissaan. Keskustelua hän ainakin on herättänyt ja lieneepä siinä samalla saanut oivaa mainosta myös tuo Helmenkalastaja Oy:n tärkein myyntiartikkeli.
Mitä tästä sitten pitäisi ajatella? Onko Suomen ja erityisesti Suomen Turun kulttuuriperintöä loukattu? Miksi museoväki ei ole tehnyt mitään tällaisten väärinkäytösten estämiseksi? Miten voi olla mahdollista, että nettiosoite www.turunlinna.fi oli vapaana kenen tahansa käytettäväksi? Näitä huolestuneiden kansalaisten kysymyksiä on voinut lukea ainakin Turun Sanomain yleisöosastosta. Onko syyttäminen Helmenkalastajaa vai Turun kaupungin kulttuuritointa ja maakuntamuseota? Tosiasiahan on, että Turun linnalla ei Turun maakuntamuseon osana ole kokonaan omia nettisivujaan. Mutta kaikki Turun museot voi kuitenkin varsin helposti löytää kaupungin sivujen kautta. Hakukoneet auttavat tässäkin asiassa. Hakusanalla ”Turun linna” esim. Google tarjoaa ensimmäisenä museoviraston Turun linnaa esittelevää sivua ja heti toisena vaihtoehtona Turun kaupungin ja Turun maakuntamuseon internetsivuja, joiden kautta pääsee tutustumaan Turun linnan virallisille nettisivuille. Täysin sähköinen markkinointi ei siis ole maakuntamuseossa päässyt unohtumaan, kuten Helmenkalastaja väittää.
Tosiasia kuitenkin on, että suomalaisissa museoissa ei ole vielä toistaiseksi totuttu suorasukaiseen kaupalliseen markkinointiin. Museot kun ovat epäkaupallisia ja voittoa tavoittelemattomia laitoksia, eikä museoissa yleensä ole sen enempää kaupallista osaamista kuin taloudellisia resurssejakaan ryhtyä laajoihin mainoskampanjoihin. Lisäksi uskaltaisin väittää, ettei näitä museoörvättejä suuremmin kiinnosta tuhlata vähäisiä voimavaroja tympeäksi koettuun markkinointityöhön, kun työtä on muutenkin liikaa ja henkilökuntaa liian vähän. Tutkimuksen tieteellinen taso ja näyttelytoiminta koetaan usein – aivan syystä – tärkeämpänä kuin kaupallinen menestys tai yleisön suosio. Mediaseksikäs museo on vähän kuin mummo minihameessa: kiusallinen katsella eikä erityisen vakavasti otettava.
Epäkaupallisuudesta ja örvättimäisestä hiljaiselosta on kuitenkin valitettavia seurauksia. Akavan erityisalat on viimeaikaisten tiedotteidensa mukaan erityisen huolissaan jäsentensä kohtuuttoman alhaisesta palkkauksesta. Syynä tähän pidetään naisvaltaisten alojen työntekijöiden liiallista kiltteyttä ja hiljaisuutta. Vasta valmistuneena historian maisterina olen raivostuttava usein viimeisen kuukauden aikana törmännyt ihmisten vähättelevään suhtautumiseen, kun kerron haluavani työskennellä museossa. Useimmiten todetaan, että ”niitä töitä ei taida paljon olla” tai jopa että ”mitä siellä museossa sitten tehdään?” Olisiko nyt viimeinkin syytä nostaa itsestään hieman meteliä, eikä pesiytyä tyytyväisenä museoiden nurkkiin. Onhan kaikkien etu, että se oivallusten ja menneisyyden ymmärtämisen ilo, josta historian ja kulttuurin tutkijat saavat nauttia työssään joka päivä saatettaisiin yhä useampien ihmisten ulottuville. En nyt tarkoita sitä, että olisi ryhdyttävä Helmenkalastajamaiseen itsekorostukseen, mutta ei ole myöskään mitään syytä olla liian vaatimaton. Museotyö on arvokasta ja jännittävää, museotyöntekijät seksikkäitä! Örvätit, nouskaa koloistanne!