Santtion kylässä vaalitaan myös juhannusperinteitä. Kuva: Tiina Hero

Santtion kylässä vaalitaan juhannusperinteitä. Kuva: Tiina Hero

Ekomuseoajatus on peräisin 1970-luvun ranskalaisesta museologiasta ja on levinnyt sieltä muualle Eurooppaan ja Aasiaan. Ekomuseot ovat paikkoja, joissa yhdistyvät paikallinen yhteisö, luonto, rakennukset, esineet ja aineeton kulttuuriperintö. Siinä missä me suomalaisella maaseudulla puhumme merkittävistä kulttuuriympäristöistä (esim. hyvin säilyneet kylänraitit) ja kotiseutumuseoista, eurooppalainen matkailija saattaa tunnistaa niissä ekomuseon. Leader Ravakan hankkeessa perehdyttiin ekomuseoajatteluun lounaissuomalaisella maaseudulla yhdessä viiden toimijan kanssa.

Mikä ekomuseo?

Ekomuseo / ecomusée sanan keksivät museologit Georges Henri Rivière ja Hugues de Varine vuonna 1971. Eko-sanalla viitattiin niin luontoon kuin kotiin ja kotiseutuun (kreikaksi koti). Ekomuseon synty liittyy ajatukseen, jonka mukaan museon tulisi kertoa rakennuksen ja esinekokoelmien lisäksi luonnonperinnöstä, paikallisesta kulttuurista, yhteisöstä ja paikan hengestä. Näin se tukisi yhteisen identiteetin syntyä ja auttaisi ihmisiä sopeutumaan muutokseen. Kuulostaa aika modernilta museologialta, eikö?

Ekomuseoajattelua tehtiin tunnetuksi 1980-luvulla mm. Yhdysvalloissa, Keski- ja Etelä-Euroopassa sekä Skandinaviassa järjestetyissä konferensseissa. Ekomuseoita löytyy nykyään etenkin eteläisestä ja itäisestä Euroopasta sekä Kaukoidän maista. Ekomuseolla tarkoitetaan nykyään paikalliselle yhteisölle merkittävää paikkaa, jossa yhdistyvät aineeton ja aineellinen kulttuuriperintö, luonto, paikan henki, yhteisön osallisuus, yhdessä tekemisen prosessi sekä historia ja nykyisyys.

ECHOES – Ekomuseotoiminnan kehittäminen 2019-2024

Maaseudun kehittämisyhdistys Ravakka (Leader Ravakka) aloitti EU:n maaseuturahaston rahoittaman, kansainvälisen ECHOES-yhteistyöhankkeen vuonna 2019. Kumppaneita hankkeessa oli Italiasta, Ruotsista, Kroatiasta ja Tšekistä. Ravakan alueelta mukaan toimintaansa kehittämään lähtivät Mynämäen, Laitilan, Pyhärannan, Rauman ja Eurajoen kunnat. Näistä tunnistettiin mahdollisiksi ekomuseoiksi Mynämäen museot, Kauppilan umpipiha -museo, Santtion kylä, Sammallahdenmäen pronssikautinen hautaröykkiöalue sekä Välimaan perinnetorppa. Hyvin erilaiset kohteet siis, vaikka suurin osa toimii nykyään museon tavoin tai osana kunnan museotoimintaa.

Hankkeen kansainvälinen toiminta keskittyi Suomessa järjestettyyn webinaariin Sense of place sekä kumppanialueille suuntautuneisiin opintomatkoihin. Ravakan alueen toimijat näkivät matkoilla erilaisia ekomuseoita ja verkostoituivat niin keskenään kuin kansainvälisesti. Ravakan alueella toteutettavien toimien tavoitteena on ollut ekomuseokohteiden toiminnallisuuden, palvelutason, markkinoinnin ja tuotetarjonnan kehittäminen yhteistyössä muiden vastaavien toimijoiden kanssa. Hankkeessa pyrittiin myös lisäämään kohteiden tunnettuutta ja erilaistamaan palveluja sekä nostamaan niiden tasoa ja kansainvälisyyttä. Hypätessäni hankkeen koordinaattoriksi alkuvuodesta 2023 keskityimme kehittämään museopedagogiaa ja kulttuurikasvatusta, oman ammattitaustani ollessa paikallishistoriallisen museon yleisötyössä.

Hankekumppanit tutustumassa kalastusperinteeseen ja toiminnallisiin opastuksiin Saaristomuseo Pentalassa Espoon opintomatkalla. Kuva: Tiina Hero

Hankekumppanit tutustumassa kalastusperinteeseen ja toiminnallisiin opastuksiin Saaristomuseo Pentalassa Espoon opintomatkalla. Kuva: Tiina Hero

Tuloksia: kotiseutumuseo, ekomuseo vai elävä kylä?

Hankkeessa mukana potentiaalisena ekomuseona ollut Santtion kylä valittiin vuonna 2024 Varsinais-Suomen Vuoden kyläksi. Perusteluissa todetaan: ”Santtio on parinsadan hengen merenrantakylä, jossa kunnioitetaan perinteitä. Kylänraitilla tuntee olevansa aikamatkalla 1920-luvulla, mutta kuitenkin Santtio elää myös tässä päivässä ja houkuttelee jatkuvasti uusia asukkaita esimerkiksi hyvän kylähengen avulla.” Kylän vahvuuksiksi mainitaan mm. pitkäjänteinen kulttuurimaiseman vaaliminen, perinnerakentamisen kunnioittaminen, kylätalon ja kylätien merkitys sekä historiallisen ja nykypäivän merenkulun merkityksen näkyminen. Santtiossa siis yhdistyvät asukkaiden yhteinen tekeminen, luonto, rakennukset, aineeton elävä ja aineellinen kulttuuriperintö, paikan henki, historia ja nykypäivä.

Tätä kaikkea ei kuitenkaan ohiajava matkailija tiedä, kun kyltissä lukee ensin Santtio ja sitten pienellä Santtion kylätie. Italiassa tai Ranskassa kyltissä lukisi ylpeästi Ecomuseo Santtio! Oman kylän ajatteleminen ekomuseona saattaisi saada vielä useamman asukkaan mukaan yhteiseen toimintaan ja matkailijoita palvelujen ääreen.

Ainoat viralliset museot hankkeessa olivat Laitilan Kauppilan umpipiha ja Mynämäen museot, eli keskustassa sijaitseva Mynämäen museo, Karjalan ja Tavastilan kotiseutumuseot, Korvensuun konepajamuseo ja maatalousmuseo. Museoiden tapahtumia kehitettiin kokeilemalla uusia konsepteja: umpipihalla Tehdään luonnosta -työpajoja ja Mynämäellä paikalliseen vaatevalmistukseen liittyvää Vintage-muotinäytöstä. Näissä yhdistettiin historiaa, nykypäivää ja paikkaa elävän perinnön avulla. Tapahtumien jälkeen tuotiin lasten omaa elävää perintöä osaksi Mynämäen kulttuurikasvatussuunnitelmaa ja saatiin ideoita muiden suomalaisten museoiden toiminnasta etenkin lasten kanssa. Näistä museoista ei vielä tämän hankkeen myötä brändätty ekomuseoita – osittain johtuen käsitteen tuntemattomuudesta Suomessa – mutta matkoilta ja kokeiluista saatiin paljon ideoita museoiden kehittämiseen ekomuseon suuntaan. Elävän perinnön ja paikallisten asukkaiden roolia innostuttiin vahvistamaan toiminnassa.

Sammallahdenmäen UNESCO-kohde on mukana olleista kohteista ainoa, jonka palvelut toimivat osana ammatillisesti hoidettua kaupunginmuseota. Siksi hankkeessa ei ryhdytty kehittämään yleisötyötä, kuten pienemmissä kunnissa. Sammallahdenmäellä kaupunki tekee yhteistyötä Perinneyhdistys Kerityksen kanssa. Kerityksen toiminnan myötä Sammallahdenmäenkin voi ajatella olevan ekomuseo: historiallinen paikallisille ihmisille tärkeä paikka, jossa voi tutustua pronssikautisiin taitoihin ja jossa ihmisen toiminta yhdistyy luontoon. Hankkeessa luotiin uusi Lyhtyopastus pidentämään vierailukautta. Ekomuseoajattelu voisi lisätä asukkaiden osallisuutta paikan eläväksi tekemiseen. Ekomuseoissa kun ei museoiden tapaan ole palveluiden tuottajia ja asiakkaita, vaan yhteinen prosessi tekee paikasta merkittävän ja elävän.

perinnetorpalla oppii puutöitä. Kuva: Tiina Hero

Eurajokelaiset nuoret oppimassa puutöitä Välimaan perinnetorpan vapaaehtoiselta isännältä. Kuva: Tiina Hero

Eurajoen Välimaan perinnetorppa muistuttaa ulkoisesti kotiseutumuseota, mutta torppaa ei ole museoitu, vaan siellä voi tutustua perinteisiin itse tekemällä. Nykyisellään toiminta vastaa jo ekomuseon kriteereitä. Asukkaat tekevät paikan omalla toiminnallaan ja välittävät taitoja nuoremmille osana kunnan kulttuurikasvatusta. Paikassa yhdistyvät maanviljelysmaisema, rakennukset, esineet, perinnetoiminta, historia ja nykyisyys. Kun vanhempi ja nuorempi eurajokelainen kohtaavat vanhassa pihapiirissä puutöiden äärellä, ollaan ekomuseon ytimessä. Hankkeessa mm. kartoitettiin nykyisten vapaaehtoisten perinnetaitoja toiminnan uudistamiseksi. Ekomuseoajattelun vahvistaminen saattaisi helpottaa uusien vapaaehtoisten löytämistä torpan toimintaan. Paikan hengen, perinteen jatkumon ja yhteisöllisyyden vahvistaminen saattavat tehdä toiminnasta houkuttelevaa myös kädentaidoista, leivonnasta tai puutarhanhoidosta innostuneille nuorille aikuisille.

50-vuotiaasta ekomuseosta on siis vaikka mihin, myös lounaissuomalaisella maaseudulla!


Kirjoittaja Tiina Hero on Leader Ravakan hankekoordinaattori, joka on työskennellyt pitkään museolehtorina Espoon kaupunginmuseossa.