Sarajevon Museum of Crimes Against Humanity 1992-1995 ja Mostarin Museum of War and Genocide Victims 1992-1995 käsittelevät kollektiivista traumaa yksilötarinoilla. Samalla ne muokkaavat 1990-luvun sodan muistoa jakautuneessa maassa, jossa yhteistä narratiivia sotatapahtumista ei edelleenkään ole.
Artikkeli perustuu syksyllä 2023 tekemiini museovierailuihin. Taustoitan kokemustani artikkeleilla Bosnia-Hertsegovinan muistipolitiikasta sekä väkivallan esittämisestä museoissa.
Esineet ja eletty kokemus
Vuonna 2016 Sarajevossa avautunut Museum of Crimes Against Humanity and Genocide 1992-1995 käsittelee pysyvässä näyttelyssään Bosnian sodan aikana bosniakkeihin (1) kohdistuneita sotarikoksia. Esillä on uhrien ja sodasta selvinneiden henkilökohtaisia esineitä tarinoineen. Samaan aikaan Mostariin perustetun Museum of War and Genocide Victims 1992-1995:n näyttelyssä ovat niin ikään pääosassa henkilökohtaiset esineet ja selviytyjien kertomukset.
Näyttelyt sijaitsevat kaupunkien keskustoissa. Kadulta sisään tullessaan kävijä astuu suljettuihin, tummiin tiloihin. Mostarin museon näyttelyn alkumetreillä kävijä kulkee irrallaan seisovan ovenkarmin läpi. Irrallinen ovi tuo mieleen pommitusten jäljet kaupungissa. Näyttelyteksti kertoo, että ovi muistuttaa sodassa kadonneista ihmisistä ja näiden perheiden loputtomasta odotuksesta.
Näyttelytilat on jaettu pienempiin temaattisiin tai maantieteellisiin osioihin, joiden sisällä kävijä tutustuu kymmeniin muistelukertomuksiin ja esineisiin ja joukkohaudoista löydettyjen uhrien valokuviin. Yksilötarinat ovat näyttelyiden juonessa tasavertaisia, mikä vaikuttaa perustellulta: jokaisen muisto on tärkeä. Näyttelykävijälle ratkaisu on musertava, todennäköisesti tarkoituksella. Näyttelyt pakottavat katsomaan, eivätkä juuri tarjoa suvantokohtia.
Näyttelyiden teho tuntuu nojaavan aitojen esineiden kykyyn tuottaa museokävijässä muutos, transformaatio, ruumiillisen kokemuksen kautta(2). Henkilökohtaiset esineet sisältävät omistajansa kokonaisen eletyn kokemuksen, mikä tekeekin niistä poikkeuksellisia myös sodan dokumentteina(3).
14-vuotiaan srebrenicalaisen Sead Bekrićin kasvot murskautuivat kranaatti-iskussa vuonna 1993. Hän oli pelaamassa ystävineen jalkapalloa pakolaisia majoittavan koulun pihassa. Kuva: Anna-Elina Hintikka
Sarajevon museon näyttelyn loppupuolella on teksti, jossa kerrataan Sarajevon piirityksen kulkua. Piiritys kesti 1425 päivää, ja siviilejä tapettiin jopa leipäjonoihin. Kaupunki sijaitsee laaksossa, ja ympäröivät vuorenrinteet ovat matkailijan silmin kaunis osa sen maastoa. Näyttelyteksti kehottaa kuvittelemaan rinteet täyteen tarkka-ampujia, joille avautuu avoin näkymä kaupungin kaduille ja asuntojen ikkunoista sisään. Takaisin kadulle astuessa kävijän kokemus kaupungista on muuttunut.
Museo muistiaktivismina
Molemmat museot kuvaavat tavoitteenaan olevan sotatapahtumien muistaminen, tai tarkemmin ottaen unohtamisen estäminen. Tapahtumat halutaan pitää esillä, ettei sama toistuisi. Näyttelyitä yhdistävät paitsi samankaltainen kerronta ja visuaalisuus, myös joiltakin osin samat englanninkieliset yleistekstit.
En saanut museoilta sähköpostitse vastausta kysymykseeni niiden tarkasta yhteydestä. Verkostomaista toimintaa voi kuitenkin selittää Bosnia-Hertsegovinan muisti-instituutioiden luonne.
Jugoslavian hajoaminen jätti jälkeensä muistipoliittisen aukon. Valtion hajotessa myös sen keskusjohtoinen, kollektiivinen historiallinen narratiivi hajosi, samoin valtiollinen museoinfrastruktuuri(4). Kirjastoja ja arkistoja myös myös tuhottiin systemaattisesti.(5)
Tämän vuosituhannen globaalit museologiset trendit ovat korostaneet yhteisöjen museoita ja museoiden yhteisötyötä. Bosnia-Hertsegovinassa sotatapahtumien muistaminen jäi pakon edessä paljolti yhteisöjen varaan. Kansalaisyhteiskunta, esimerkiksi uhrien läheisten yhdistykset, ovat ajaneet 1990-luvun sotien tallennusta sekä museoiden, muistomerkkien ja muistopäivien perustamista. Myös tässä käsiteltyjen museoiden perustajat ovat sodan läpi eläneitä ”muistiaktivisteja”.
Kamppailu historiasta
Museoiden nimet ovat yksi avain niiden kontekstin ymmärtämiseen. Nimet eivät pyri olemaan tarttuvia, vaan tarkkoja. Bosnian sodan aikana tehtyjen lukuisten sotarikosten joukossakin Srebrenican kansanmurha on erityistapaus. Srebrenican kaupunkia piirittäneet serbijoukot surmasivat vuonna 1995 noin 8000 bosniakkimiestä ja -poikaa ja peittivät jäljet siirtämällä ruumiita useisiin joukkohautoihin.(6)
YK:n alainen Entisen Jugoslavian kansainvälinen rikostuomioistuin (ICTY) on määritellyt tapahtumat kansanmurhaksi (7). Srebrenica merkitsee bosniakkien sotanarratiivissa keskeistä ja loukkaamatonta muiston ja muistelun kohdetta (8). Bosnian serbitasavallan johto on kiistänyt kansanmurhan (9).
Sarajevolainen kyltti varoittaa tarkka-ampujasta. Kuva: Anna-Elina Hintikka,
Sarajevon ja Mostarin museoiden esineet osana näyttelyiden kerrontaa tuovat paikoin mieleen todistusaineiston: ”tämä todella tapahtui”. Vaikutelmaa vain vahvistaa, että Mostarin näyttely sisältää rekonstruktion avatusta joukkohaudasta henkilökohtaisine esineineen, jollaisia myös kansainvälisessä rikostuomioistuimessa käytetyt todisteet ovat. Tutkimuksessa on puhuttu konfliktia käsittelevien museoiden ”rikosteknisestä käänteestä” (forensic turn) (10). Toisaalta lainoppineille ICTY on jättänyt jälkeensä esineellisen perinnön (11), joka tuo luonteeltaan ja laajuudeltaan mieleen museokokoelman.
Kiista kansanmurhasta liittyy myös laajempiin historiapoliittisiin kamppailuihin. Bosnia-Hertsegovina on Daytonin rauhansopimuksen jälkeen jakautunut etnisten ryhmien erillisiin alueisiin, ja myös ryhmien käsitykset sotatapahtumista ovat eriytyneet. Maassa on kolme erilaista historianarratiivia: bosniakkien, serbien ja kroaattien. (12)
Tutkijat ovat peräänkuuluttaneet inklusiivisempia, kaikkien ryhmien kärsimykset huomioivia muistamisen tapoja (13) ja myös nähneet joissakin museoissa lupaavaa pyrkimystä kohti yhteistä historiaa (14) . Tulevien tutkijoiden arvioitavaksi jää, voivatko sodan inklusiivinen muistaminen ja menetyksiä surevien yhteisöjen tavoitteet toteutua rinnakkain.
Kirjoittaja Anna-Elina Hintikka on Jyväskylän yliopiston Tiedemuseon esinekokoelmista vastaava suunnittelija ja vapaa-ajan matkailija, joka on kiinnostunut entisen Jugoslavian maiden historiasta. Artikkelin kirjoitusajankohta on kevät 2025 ja se pohjautuu kirjoittajan syksyllä 2023 tekemään havainnointiin.
Otsikkokuva: Anna-Elina Hintikka, Taksikuski Husein Kurahović kuljetti Sarajevon piirityksen aikana loukkaantuneita ihmisiä sairaalaan. Jotkut kuolivat autoon. Kurahović luopui taksistaan sodan jälkeen, koska ei kestänyt siihen pinttynyttä veren hajua.
(1) Entisen Jugoslavian etninen ryhmä, johon kuuluvat ihmiset ovat uskonnoltaan suureksi osaksi sunnimuslimeita ja jotka asuvat historiallisesti enimmäkseen nykyisen Bosnia-Hertsegovinan alueella. Usein samaan ihmisryhmään viitataan puhuttaessa Bosnian muslimeista.
(2) Witcomb 2010, viitattu lähteessä Stylianou 2019:315, (3) Stylianou 2019:317, (4) Esimerkkinä History Museum of Bosnia and Herzegovinan historia, ks. Chrová 2019:4-5, (5) Halilovich 2014, (6) ICTY, (7) Pistan 2024:1, (8) Miller 2006: 313, 318; Pistan 2024:14-15, (9) Miller 2006: 313-315, (10) Radonić 2018: 150, (11) Pistan 2024: 12, (12) Chrzová 2019:2; Šimić 2024: 50, (13) esim. Šimić 2024, (14) Chrzová 2019; Takševa 2018
Lähteet:
Chrzová, B. (2019). Performing a difficult past in a museum: The History Museum of Bosnia and Herzegovina. Slavia Meridionalis, 19, 1–17. https://doi.org/10.11649/sm.1909
Halilović, H. (2017). Reclaiming erased lives: Archives, records and memories in post-war Bosnia and Herzegovina. Archival Science, 17(1), 1–17. https://doi.org/10.1007/s10502-016-9260-5
International Criminal Tribunal for the former Yugoslavia (ICTY). Srebrenica. [online] Saatavilla: https://www.icty.org/en/outreach/bridging-the-gap-with-local-communities/srebrenica
Miller, P. B. (2006). Contested memories: The Bosnian genocide in Serb and Muslim minds. Journal of Genocide Research, 8(3), 311–324. https://doi.org/10.1080/14623520600950038
Pistan, Č. (2024). Genocide memorialization through law in Bosnia and Herzegovina: Reconciling the irreconcilable? Genocide Studies and Prevention: An International Journal, 17(3), 1–25. https://doi.org/10.5038/1911-9933.17.3.1950
Radonić, L. (2018). The Holocaust template – Memorial museums in Hungary, Croatia and Bosnia-Herzegovina. Annals of the Croatian Political Science Association, 15(1), 131–154. https://doi.org/10.20901/an.15.06
Šimić, G. (2024). Bosnia and Herzegovina: The perils and pitfalls of memorialization in divided post-conflict societies. SKEI – Međunarodni interdisciplinarni časopis, 5(1), 45–62. https://hrcak.srce.hr/en/clanak/463630
Stylianou, E. (2019). Affect and trauma in museums: An interpretive framework for understanding the real thing and its political potential. Museum Management and Curatorship, 34(3), 306–322. https://doi.org/10.1080/09647775.2019.1566021
Takseva, T. (2018). Building a culture of peace and collective memory in post-conflict Bosnia and Herzegovina: Sarajevo’s Museum of War Childhood. Peace Review, 30(3), 345–352. https://doi.org/10.1080/10402659.2018.1495084
