Millaista on työskennellä taidehistorian opiskelijana sotahistoriallisen museon näyttelyiden parissa? Viiden kuukauden harjoittelu Sotamuseon näyttely-yksikössä avasi kirjoittajalle uudenlaisen näkökulman museotyöhön. Tässä artikkelissa Anna-Riikka Timonen tarkastelee, millaisin keinoin sotaa käsitellään museon näyttelyissä, millaisia näkökulmia ja kertomuksia nostetaan esille ja mitä mahdollisesti jää varjoon. Samalla avautuu näkymä harjoittelijan arkeen ja opastusten tarjoamiin haasteisiin.

Aloitin toukokuussa viiden kuukauden kestoisen harjoittelun Maanpuolustuskorkeakoululla, Sotamuseon näyttely-yksikössä. Olen näyttelyiden sisältöjen opiskelemisen yhteydessä päässyt tutkimaan runsaasti sotahistoriaa. Taidehistorian maisteriopiskelijana tämä on ollut erityisen kiinnostavaa ja jännittävää, sillä tein hypyn itselleni ennestään tuntemattomalle alueelle – viimeksi luin Suomen sodista lukion historian tunneilla. Museon näyttelyissä minua kiinnostaa erityisesti esineiden museaalinen historia, josta kerroinkin usein opastuksien aikana.

Tässä kirjoituksessa pohdin niitä tapoja, joilla  Sotamuseon näyttelyt käsittelevät sotaa: minkälaisista näkökulmista sotaa lähestytään, minkälaisia teemoja näyttelyissä on? Entä mistä kerrotaan tai mitä jää mahdollisesti kertomatta? Nostan esille esineitä, jotka ovat kohdallani herättäneet mielenkiintoa ja teen huomioita näyttelytekstien sisällöistä. Samalla kerron harjoittelukokemuksestani Sotamuseolla.

Sotamuseon päärakennuksen Maneesin Suomi sodassa -näyttely. Itsenäisen Suomen sodat mahdutettuna yhteen hallimaiseen rakennukseen. Kuva: Anna-Riikka Timonen

Sotamuseo on vuonna 1929 perustettu Puolustusvoimien keskusmuseo ja osa Maanpuolustuskorkeakoulua. Museo sijaitsee Suomenlinnassa, missä sillä on kolme kohdetta: näyttelyrakennukset Maneesi ja Tykistömaneesi sekä toisen maailmansodan aikainen sukellusvene Vesikko. Museon päärakennuksessa Maneesissa on esillä Suomen sodat 1918–1945 -näyttely. Tykistömaneesissa on pienempiä vaihtuvia näyttelyitä: taidenäyttely Sodan muuttamia ja sotilaan elämää käsittelevä näyttely, jossa voi tutustua varusmiespalvelukseen, sekä kaksi pienoisnäyttelyä Voitto on meidän ja Kahden kodin välillä. Voitto on meidän -näyttelyssä on esillä neuvostopropagandajulisteita ja Kahden kodin välillä kertoo sotalapsista.

Suomi sodassa -näyttelyn sisältö ja sen opastaminen

Suomen sodat 1918–1945 -näyttely kertoo itsenäisen Suomen sodista, ja näyttelyssä edetään kronologisesti sisällissodasta Lapin sotaan. Tilaan nähden näyttelyyn on saatu sijoitettua suhteellisen paljon kalustoa ja muuta esineistöä, kuten esimerkiksi näyttelyä varten rakennettu korsu, kaksi autoa ja yksi panssarivaunu. Kaluston lisäksi näyttelyssä tuodaan esille myös esimerkiksi siviiliuhreja, sotainvalideja, Lotta Svärd -järjestöä ja ulkomaalaisia vapaaehtoisia. Esinetietojen ohella näyttelyssä on runsaasti leipätekstiä, jossa taustoitetaan sotia. Tekstimäärä saattaa tuntua vierailijasta kuormittavalta, mutta sitä on hyvä olla runsaasti, sillä museon kävijöistä monet ovat ulkomaalaisia turisteja, jotka eivät tunne Suomen sotahistoriaa. Leipäteksteissä olisi kuitenkin hiottavaa, sillä teksti on hyvin pientä, sisältää ajoittain kirjoitusvirheitä ja täyttää monesti vain puolet tekstiplanssista. 

Oppaan näkökulmasta Maneesin näyttelytila ei ole ihanteellinen, sillä siinä on hankalaa kuljettaa isoja ryhmiä. Sisällissota ja talvisota etenevät koherentisti ja sodan taustoista voi kertoa esineiden yhteydessä, mutta jatkosodan ja Lapin sodan kohdalla se käy haastavaksi. Omaa opastusrunkoa laatiessa ja myös myöhemmin opastusta pitäessä oli hankalaa päättää, mistä kertoo ja mitä jättää kertomatta. Tunnin mittaisen opastuksen aikana ehtii käsitellä maksimissaan viisi esinettä per sota, niistäkin vain osan laajemmin. Omien opastusteni aikana esimerkiksi Lapin sodan taustoitus jäi usein vähäiseksi, sillä siirryin suoraan käsittelemään Mauno Koiviston Emma-pikakivääriä ja Lauri Törniä, jotka herättävät erityisen paljon kiinnostusta vierailijoissa.

Yksittäiset esinenostot menevät siis kronologisesti sodan tapahtumista kertovan opastuksen edelle. Museo-opastuksessa se on kuitenkin hyväksyttävää, sillä tärkeää olisi kertoa esineistä eikä pitää historiantuntia – vierailijat voivat kuitenkin itse hankkia helposti tietoa sodan taustoista. Kaikkea (omasta mielestäni kiinnostavaa) ei kuitenkaan tuoda esille näyttelyteksteissä, mutta niistä on mahdollista kertoa opastuksen aikana vierailijoille – ja tämä onkin opastamisen mieluisa puoli. Esimerkiksi sisällissotaan liittyen voi kertoa, kuinka museon kokoelmissa painottuu valkoinen, sodan voittaneiden, puoli tai talvisodan kohdalla kuinka puna-armeijalta sotasaaliiksi otettuja lippuja ei uskallettu pitää esillä ennen Neuvostoliiton hajoamista. 

Armi Metsäpelto oli yksi talvisodan siviiliuhreista. Armin äiti koristeli tyttärensä synnyin- ja kuolinpäivänä hänen kuvansa edustan harsoilla ja kukilla. Kuva: Anna-Riikka Timonen


Sodan muuttamia -näyttelyn kokemusperäinen historia

Jos Suomen sodat 1918–1945 -näyttely rakentuu kaluston ja asiatekstin varaan, Sodan muuttamia -näyttely tarjoaa erilaisen, kokemusperäisen näkökulman. Suomalainen sotahistoriankirjoitus on jäljitellyt armeijan sodanjohdon näkökulmaa pitkään, ja vasta 1990- ja 2000-lukujen aikana se on alkanut huomioimaan ”tavallisen ihmisen” kokemuksia sodasta. Vuonna 2024 avatusta Sodan muuttamia -näyttelyn nimestä voi jo päätellä näyttelyn käsittelevän sodan aiheuttamia muutoksia. Näyttely jakautuu viiteen teemaan: luonto, taistelu, toveruus, arki ja koti. Sodan muuttamia -näyttelyssä nostetaan esille sodan seurauksia sen aikana ja jälkeen: esimerkiksi sota on aina ympäristöä tuhoava voima, ja se muuttaa myös ihmisiä. Näyttelyn osioista etenkin toveruus, arki ja koti korostavat kokemushistoriaa. Osiot käsittelevät esimerkiksi sitä, millaista oli solmia ystävyyssiteitä ja menettää niitä, tai millaista arki oli kotirintamalla naisilla ja lapsilla.

Sodan muuttamia -näyttelyn esineistö koostuu pitkälti TK-piirtäjien (tiedotuskomppania) töistä sekä rintamasotilaiden tekemistä puhdetöistä. TK-piirtäjien toiminta on muiden tiedotuskomppanian edustajien kuten valokuvaajien ja kirjeenvaihtajien ohella jäänyt vähemmälle huomiolle. Heidän tehtävänään oli kuvata sodan tapahtumia ja teemoja. Alun perin propagandaosastoksi kutsutulla tiedotuskomppanialla oli omat sääntönsä siihen, mitä ja miten heidän tuli kertoa sodan tapahtumista, olkoon välineinä sitten kamera, kynä ja paperi tai pensseli. Näyttely on kiinnostava, koska se kertoo, miten sodasta tuli kertoa sodan aikana. Sen ohella sijaitseva Voitto on meidän -näyttely käsittelee samaa aihepiiriä, mutta neuvostopropagandan näkökulmasta.

Sodan muuttamia -näyttelyssä on esillä myös sotilaiden tekemiä puhdetöitä, ja niihin tutustumalla saa konkreettisemman kuvan sodan aikaisesta maailmasta ja arjen kokemisesta, mikä perinteisen sotahistorian ohella saattaa usein jäädä kertomatta. Ihmisten kokemuksia sodasta on tärkeää käsitellä. Henkilöllä, joka ei ole ollut sodassa tai elänyt sodan ympäröimänä, ei voi tarkalleen tietää millaista se on. Ketään ei tulisi pelotella, mutta liian etääntynyt ja vääristynyt kuva sodasta voi pahimmassa tapauksessa synnyttää ihannointia, jolloin myös isänmaallisuus voi muuttua äärinationalismiksi.  

Sotilaiden tekemiä puhdetöitä Sodan muuttamia -näyttelyssä. Kuva: Anna-Riikka Timonen

Harjoittelukokemukseni Sotamuseolla

Sotamuseon harjoittelijana pääsin opastamisen lisäksi suunnittelemaan tulevaa näyttelyä sekä heinäkuussa vietettyä Vesikko-tapahtumapäivää ja luomaan sisältöä museon sosiaaliseen mediaan. Facebookissa museon seuraajamäärä on suuri – jopa 11 000 henkilöä. Tein kahden muun harjoittelijan kanssa kolmiosaisen julkaisusarjan Facebookiin, jonka aiheena oli naisten toimijuus jatkosodan aikana. Itse pääsin tutkimaan ja kirjoittamaan neuvostoliittolaisista naissotilaista. Kommentteja lukiessa (ja asiattomampia poistellessa) korostui tunne siitä, miten tärkeää on kertoa sellaisistakin asioista, jotka herättävät voimakkaita tunteita. Se, ettei asioista haluta lukea, ei pyyhi pois historian tapahtumia. Eikä se myöskään tarkoita sitä, etteikö asioita tulisi käsitellä siitä huolimatta, että ne eivät miellytä lukijoita. Olen kiitollinen siitä, että pääsimme harjoittelijoiden kanssa ideoimaan julkaisuja sosiaaliseen mediaan vapaasti (hyvän maun rajoissa).

Harjoitteluni Sotamuseolla oli ensimmäinen opiskeluiden aikana suorittamani harjoittelu, joten en oikeastaan voi verrata eri museoissa työskentelyä. Ajoittain harjoittelu tuntui enemmän kesätyöltä kuin harjoittelulta, kun työtehtävissä painottui lipunmyynti ja yleisöopastaminen. Kokemus oli kuitenkin korvaamaton, sillä pääsin näkemään ja kokemaan asioita, joita ei ole mahdollista kokea työpaikan ulkopuolella. Viiden kuukauden aikana opin todella paljon sotahistoriasta, museotyöskentelystä ja myös Puolustusvoimista työantajana sekä organisaationa. Koen, että tämä harjoittelu avasi uusia mahdollisia polkuja urallani sellaisiin suuntiin, joita en aikaisemmin ajatellut mahdolliseksi taidehistorian opiskelijana. Kannustankin opiskelijoita ajattelemaan harjoittelua mahdollisuutena kokeilla jotakin uutta.

Kirjoittaja Anna-Riikka Timonen (HuK) opiskelee taidehistoriaa Turun yliopistossa.

Otsikkokuva: Anna-Riikka Timonen, Museossa Jatkosodan ja Lapin sodan pitkän vitriinin päässä on sotainvalideille omistettu kohta.


Lähteet: Kivinen, Ville 2013. Murtuneet mielet: Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945.