Iisa Aaltonen
Helsingin kaupunginmuseossa avautui marraskuussa 2022 vapaaehtoista seksityötä käsittelevä näyttely, joka on tehty tiiviissä yhteistyössä seksityöntekijöiden kanssa. Aihetta käsitellään muuan muassa seksityön arjen, seksityöntekijöiden läheisten, asiakkaiden, historian, yhteisöllisyyden, aktivismin ja maksullisen seksin varjopuolien kautta. Näyttelyllä halutaan lieventää seksityöntekijöihin kohdistuvia ennakkoluuloja tiedon avulla ja nostaa esille aiheen moninaisuutta. Moniäänisyys voidaan nähdä niin näyttelyvalintoja ohjaavana arvona kuin menetelmänäkin. Tässä tekstissä käsittelen näyttelyprosessia kummastakin näkökulmasta.
Aihe-ehdotuksesta näyttelyksi
Keväällä 2020 kulttuurituottaja ja seksuaalikasvattaja Terhi Suokas ehdotti seksityöaiheista näyttelyä Helsingin kaupunginmuseolle. Suokas oli verkostojensa kautta kerännyt esineistöä ja kirjallista materiaalia seksityöhön liittyen jo pitkään. Hänellä oli työn alla myös tietokirja, joka julkaistiin syyskuussa 2022 nimellä Kyllähän mä tiedän miltä huora näyttää – seksityön todellisuutta Suomessa (Basam Books). Näyttelyehdotuksen nähtiin sopivan hyvin museon näyttelypolitiikkaan ja Suokkaan kanssa päätettiin jatkaa keskustelua mahdollisesta näyttely-yhteistyöstä.
Näyttelykonseptia alettiin kirkastaa syksyllä 2021 näyttelyn tuottaja Sauli Seppälän luoman näyttelytyöryhmän kesken. Työryhmä koostui museon henkilökunnasta, seksityöntekijöistä, lavastajasta ja graafikosta. Kuraattoriksi nimettiin aihetta ehdottanut Terhi Suokas.
Kaupunginmuseolle oli tärkeää, että näyttely keskittyisi erityisesti Helsinkiin, ja että aiheen käsittelytapa vastaisi museon arvoja ja konseptia. Aiheen laajuuden vuoksi näyttelyssä päädyttiin käsittelemään erityisesti live-seksityötä, vaikka seksi- ja erotiikka-ala on luonteeltaan hyvin moninainen.
Näyttelykäsikirjoitus tuotettiin yhdessä työryhmän seksityöntekijöiden kanssa. Suokkaan verkostot mahdollistivat kyselyaineiston keräämisen seksityöntekijöiltä, heidän läheisiltään ja asiakkailta sekä syvähaastattelut seksityöntekijöiden kanssa. Aineistoa rikastivat erilaisten järjestötoimijoiden ja esimerkiksi eläköityneen rikosylikonstaapeli Kenneth Erikssonin kanssa tehdyt haastattelut. Pääosa näyttelyn esineistöstä oli Suokkaan keräämiä, seksityön arkeen kuuluvia esineitä, joiden arvo oli ennen kaikkea niitä konstekstoivissa tarinoissa.
Moniäänisyys arvona
Helsingin kaupunginmuseon keväällä 2016 avautuneen Aleksanterinkadun toimipisteen neljännen kerroksen vaihtuvien näyttelyiden keskiössä ovat kokeilevuus, ennakkoluulottomuus sekä vahvoja tunteita ja ristiriitaisiakin ajatuksia herättävät näyttelysisällöt. Monesti teemat ovat sellaisia, joihin museolla ei välttämättä ole omasta takaa asiantuntijuutta, ja jotka vaativat yhteistyötä erilaisten järjestöjen ja yhteisöjen kanssa. Aiheita ja ilmiöitä käsiteltäessä on tärkeää nostaa esille asianomaisten oma ääni, kokemukset ja näkemykset ja välttää niiden käsittelemistä ulkopuolelta. Näyttelyiden teemoja monipuolistavat kulloiseenkin näyttelyyn yhteyteen suunnitellut tapahtumat.
Näyttelyohjelmaa suunniteltaessa moniäänisyys ja hegemonisesta kaupunkihistoriasta poikkeavat tai sitä ravistelevat sisällöt ja käsittelytavat ovat erityisen kiinnostavia. Tällaiselle pohjalle rakentuvat näyttelyt rikastavat kuvaa pääkaupungin ja helsinkiläisten historiasta, minkä lisäksi ne tarjoavat samaistumisen paikkoja entistä laajemmille yleisöille.
Seksityö ja maksullisen seksin kenttä ovat perinteisesti olleet aiheita, joiden käsittelyssä julkisuudessa tai taiteessa on totuttu kuulemaan ja nostamaan esille muita kuin asianosaisia ja heidän omaa ääntään. Näyttelyssä tavoitteena oli tuoda esille nimenomaan seksityöntekijöiden omaäänisiä kokemuksia sen sijaan, että Helsingin kaupunginmuseo selittäisi näitä ulkoapäin. Asia ratkaistiin esittelemällä kokemuksia näyttelytilassa sitaattimuodossa. Tämä näkyy myös näyttelyn nimessä: Horot – seksityöntekijöiden puheenvuoro. Nimi nousi yhteisön keskuudesta, ja lausutaan seksityöntekijöiden suulla.
Moniäänisyys tuo ristiriidat näkyviksi – moniäänisyys menetelmänä
Moniäänisyys voidaan nähdä myös menetelmänä käsitellä ristiriitaisia tai vaikeina pidettyjä aiheita. Seksityöhön on monia erilaisia näkökulmia. Moniäänisyyden kannalta koimme tärkeäksi esitellä myös esimerkiksi seksityöhön kielteisesti suhtautuvien näkemyksiä, jotta ilmiötä ja siitä käytyä yhteiskunnallista keskustelua pystyttiin esittelemään mahdollisimman moniulotteisesti. Erilaiset tulokulmat aiheeseen kontekstoivat ja osaltaan selittävät monipolvisia kehityskulkuja. Ne voivat parhaimmillaan rakentaa kokonaisempaa – joskin myös monimutkaisempaa – kuvaa ilmiöstä ja lisätä laajemmin ymmärrystä siitä, millaisessa maailmassa elämme. Maailman monimutkaisuuden avaaminen on yksi museon keskeisimmistä tehtävistä.
Näyttelyssä on pyritty kyseenalaistamaan seksityön historiaan ja nykypäivään kohdistuvia mielikuvia ja lieventämään ennakkoluuloja. Seksityöhön yhdistetään myös vahvoja kulttuurisia stereotypioita. Taidehistorioitsija Harri Kalha on kirjallisuudentutkija Roland Barthesiin nojautuen esittänyt, että moniäänisyys on yksi tapa torjua erilaisia mytologioita.[1] Moniäänisyyden avulla on mahdollista kyseenalaistaa myös stereotypioita, jotka muuttuvat todellisuutta hitaammin.
Moniäänisyys voi olla museoiden näyttelyitä tuotettaessa läsnä taustalla vaikuttavana arvona, mutta myös menetelmänä. Parhaimmillaan moniäänisyyttä voidaan hyödyntää, kun nämä kaksi aspektia yhdistetään.
Kirjoittaja on FM (Suomen ja Pohjoismaiden historia), YTM (kulttuuripolitiikka) ja väitöskirjatutkija (HY), joka työskentelee tällä hetkellä määräaikaisena kulttuurituottajana Helsingin kaupunginmuseossa ja toimi Horot – seksityöntekijöiden puheenvuoro -näyttelyn tuottajana yhdessä museolehtori Sauli Seppälän kanssa.
[1] Harri Kalha 2008: Tapaus Havis Amanda. Helsinki: SKS. Alaviite 21 sivulla 23.
Artikkelin pääkuva: Havis Amanda 1914–1919. Kuvanveistäjä Ville Vallgrenin vuonna 1908 paljastettu Havis Amanda herätti pahennusta erityisesti naisasialiikkeen piirissä. Patsaan vieraaksi koettu muotokieli yhdistettiin Pariisiin ja prostituutioon. Naishahmon asentoa pidettiin säädyttömänä ja patsasta yleistä siveellisyyttä loukkaavana. Helsingin keskustassa sijaitseva Esplanadin alue oli yksi helsinkiläisen katuprostituution keskeisimmästä paikoista 1800-luvun toiselta puoliskolta aina 1900-luvun puoliväliin saakka. Kuva: Eric Sundström. Helsingin kaupunginmuseo.
