Maria Jokela
Vanhan makasiinirakennuksen perällä museokävijää tervehtii jo kaukaa valtava valtamerilaivan kylki, jota väijyy etäällä jäävuori. Keltaiset kirjaimet T I T A N I C on helppo lukea jo kauempaakin, vaikka kirjaimia ei oikeastaan edes tarvittaisi. Kaikki tuntevat laivan, kaikki tuntevat jäävuoren, kaikki tuntevat tarinan. Kun merikeskus Forum Marinumissa alettiin suunnitella Titanic-aiheista näyttelyä, väijyi edessä vertauskuvallinen jäävuori: miten löytää tulokulma aiheeseen, josta kaikilla on jonkinlainen ennakkokäsitys? Tämän vuoksi keskiöön päätettiin nostaa tarinan tuntemattomampi puoli – aluksen suomalaiset siirtolaismatkustajat. Projektin edetessä päätimme, ettei näyttelytilasta löytyisi muutenkaan sitä, mitä sieltä ehkä odottaisi, vaan museokävijää ohjaavat planssien ja esineiden sijaan tämän omat aistit.
Meillä Forum Marinumissa oltiin jo totuttu siihen, että aina silloin tällöin museon kassalta kysyttäisiin, löytyykö näyttelystä mitään Titaniciin liittyvää. Yleensä kävijät toivoivat näkevänsä vaikkapa laivan pienoismallin. Koska museon painopiste on suomalaisessa laivanrakennuksessa ja lounaisrannikon alueen merenkulussa, ei Titanic oikein mitenkään sopinut perusnäyttelyn teemoihin. Myöskään perinteistä vaihtuvaa näyttelyä Titanicista ei koettu omaksi, sillä omissa kokoelmissamme teemaan sopivaa esineistöä ei ollut eivätkä tiedustelut Suomen maarajojen sisällä olleet tuottaneet tulosta. Idea kuitenkin kummitteli takaraivossa.
Todennäköisesti moni ei tiedä, että ensimmäisellä valtamerenylitysmatkallaan huhtikuussa 1912 jäävuoreen törmännyt RMS Titanic oli tragedian näyttämö ainakin 64 suomalaiselle matkustajalle. Käytän sanaa ainakin, sillä jo pelkästään suomalaisuuden määrittely on vaikeaa: mitä ihmisen tulee olla, jotta hänet lasketaan suomalaiseksi matkustajaksi? Luku 64 sisältää suomen- ja ruotsinkielisiä, mantereelta tai Ahvenanmaalta kotoisin olevia henkilöitä, jotka maailman silmissä kuuluivat Venäjän valtakuntaan. Myös amerikansuomalaisia, niin Suomessa kuin Yhdysvalloissa syntyneitäkin, on luvussa mukana. Vain osasta heistä on olemassa valo- tai piirroskuva. Sen sijaan siitä, mitä he kokivat noina matkustuksen viikkoina tai mustana sunnuntain ja maanantain välisenä yönä, emme tiedä mitään, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Haaksirikosta selvinneistä kahta on haastateltu ääninauhalle, mutta noiden haastattelujen sisältämään muistitietoon liittyy haasteita: se edustaa vuosikymmenten muokkaamia trauman ääniä, joita ei voi esittää faktana.
Kohti kuunnelmallista näyttelyä
Kuinka siis tehdä kiinnostava näyttely ilman museoesineitä? Näyttelyn aiheeseen liittyvää tietoa oli kuitenkin saatavilla, sillä yhteistyötahoksi saatu Siirtolaisuusinstituutti oli pitkäjänteisesti tutkinut Pohjois-Amerikkaan kohdistunutta siirtolaisuutta, myös Titanicin suomalaisia. Edessä oli silti ongelma. Näyttelyn ei haluttu koostuvan pelkistä tekstiplansseista, joten mikä avuksi? Onneksi samaan aikaan museokentällä nähtiin uudenlaisia näyttelyitä, jotka inspiroivat näyttelyä suunnittelevaa työryhmää. Esimerkiksi Kansallismuseon Toista maata -näyttelyn yhteydessä nähtiin kirjailija Juha Hurmeen kirjoittamia tekstejä, jotka antoivat idean: ehkä fiktio olisikin hyvä keino saada museokävijä sisäistämään näyttelyn sanoma. Näyttelytyöryhmä keksi ottaa yhteyttä Turun yliopiston luovan kirjoittamisen oppiaineeseen. Toiveena oli saada opiskelijoita kirjoittamaan fiktiivisiä tekstejä näyttelyä varten, sillä sitä kautta aiheeseen saataisiin paitsi tuore näkökulma, myös kosketuspintaa siihen ikäryhmään, josta näyttelyssä oli kysymys: Titanicin suomalaisten keski-ikä oli 25 vuotta. Toki siirtolaisia oli kaiken ikäisiä, kuten luovan kirjoittamisen opiskelijoitakin.
Luovan kirjoittamisen oppiaineessa idea otettiin innostuneesti vastaan, ja lopulta tekstejä kirjoitti viisitoista proosan kirjoittamisen kurssilaista. Jokainen valitsi itselleen oman historiallisen, Titanicilla matkustaneen suomalaisen, jonka näkökulmasta kirjoitti erimuotoisia, fiktiivisiä tekstejä. Prosessin aikana syntyi idea siitä, että vahvaääniset tekstit saattaisivatkin toimia kaikista parhaiten puhuttuina, siis lyhyinä kuunnelmina näyttelytilassa. Ajatusta tuki äänikirjojen suosion kasvu ja se, että kirjallisuudessa oli jo hetken ollut trendinä autofiktio – siis omaelämäkerrallisuutta ja fiktiota sekoittava kirjallisuuden laji. Palaset loksahtivat paikoilleen, kun selvisi, että tarinat voitaisiin nauhoittaa kaupunginteatterin studiolla ja niitä lukemaan palkattaisiin ammattinäyttelijät. Poikkeuksena toimi viisilapsisesta Panulan perheestä kirjoittanut opiskelija, joka luki tekstit itse omien lastensa kanssa. Näyttelytyöryhmässä oma roolini oli perehtyä siirtolaisuuteen ja Titanicin suomalaisiin liittyvään faktatietoon, joka esitettäisiin näyttelyssä kehystävästi niin, että museokävijän olisi mahdollista saada selville, mitä henkilöille oikeasti tapahtui. Myös siirtolaisen matkan eri vaiheet kaipasivat taustoittamista, samoin se, miten Titanicista tuli nopeasti sellainen legenda, jollaisena me sen tunnemme.
Kuulo-, tunto- ja näköaisti näyttelytilassa
Näyttelyn konsepti alkoi hahmottua: kuunnelmat muodostaisivat punaisen langan, jota tukemaan tarvittiin näyttävää näyttelyarkkitehtuuria. Katseenvangitsijaksi muodostui lattiasta kattoon ulottuva Titanicin kylki, jonka näyttelynrakennusyhteistyökumppani Orle Oy toteutti muistuttamaan oikeaa, niitattua laivaa. Idea oli, että harmaaseen peltiin saisi näyttelytilassa myös koskea. Titanicin sisällä odottanut ylellisyys piti myös kuvata jotenkin – mutta ilman James Cameronin elokuvassa suuressa roolissa ollutta portaikkoa, jota suomalaiset siirtolaismatkustajat eivät oikeasti nähneet edes vilaukselta tiukkojen matkustusluokkasäädösten takia. Yhdysvaltalaiset pelinkehittelijät lainasivat ystävällisesti näyttelyyn kehitteillä olevasta Titanic: Honor & Glory -videopelistään ällistyttävän upeita Titanic-mallinnoksia, joita esittävät näytöt sijoitettiin juhlallisen punaisella verhoiltuun Titanicin ”sisätilaan”. Mallinnosten kautta pystyttiin näyttämään museokävijälle, millaisissa tiloissa suomalaiset laivalla aikaansa viettivät.
Matkan traagisin vaihe kuitenkin odottaisi näyttelytiloista perimmäisessä, jossa oli jo ennestään Selkämerestä nostettu, S2-sotalaivan mukana uponnut höyrykone. Tila on pimeä, hieman ahdas. Tunnelman tehostamiseksi sinne päätettiin sijoittaa äänitehosteita: tilassa pyörii tauotta Atlantin ääniä jäljittelevä äänimaisema, jonka keskellä kuullaan yksi fiktiivisistä teksteistä. Kyseessä on runo, joka kuvaa oudon levollisella tavalla Panulan perheen äidin ja tämän viiden lapsen viimeisiä hetkiä – vesi on rauha. Tunnemaa tehostaa Jarkko Forsmanin suunnittelema valotaideteos, joka ikään kuin siirtää museokävijän aaltojen alle. Tilassa vuorottelevat näin rauha ja pelko: ihmisen voimattomuus tuo eräänlaisen rauhan tilanteessa, jota ei voi hallita. Ei ole sattumaa, että juuri täällä näyttelyn ainoa aito kertojaääni, haastatteluhetkellä 80-vuotias Titanicilta selvinnyt suomalaisnainen, kertoo vuosikymmenten kerrostaman, unohduksen ja muistojen sekoittumisen saneleman tarinansa yöstä, jolloin jäi jäljelle vain musta vesi.
Näyttelytilat muodostavat näin ollen kierroksen, joka alkaa Titanicin kyljen edestä, kulkee laivan ”sisätilan” ja onnettomuusyön tunnelmien läpi tähtitaivaan alle. Kierroksen lopussa, tähtien alla, on kaluste, jossa jokainen historiallinen Titanicilla matkustanut suomalainen siirtolainen on esitelty. Jokaisen kohtalo on nappia painamalla kuunneltavissa. Vaikka kuunnelmat ovat tähän asti olleet fiktiivisiä, yhtä lukuun ottamatta, ovat kalusteen tekstit tutkittua faktatietoa. Kun museokävijä painaa nappia kuullakseen, mitä kullekin henkilölle tapahtui, tilan yllä olevalle tähtitaivaalle syttyy uusi tähti, mikäli kyseinen henkilö katosi Titanicin mukana.
Museokävijä näyttelytilassa
Museoissa tiedetään, että vasta museokävijät tekevät näyttelyn. Vasta heidän kauttaan nähdään, mikä toimii ja mikä ei. Saadun palautteen perusteella on mahdollista arvioida, onnistuttiinko niissä tavoitteissa, joita näyttelyä suunnitelleella työryhmällä oli. Tämän näyttelyn kohdalla tiesimme, että kuuluisa laiva houkuttelee paikalle myös niitä museokävijöitä, jotka nimenomaan haluaisivat nähdä hylystä nostettuja astioita tai kappaleen vaatteesta, joka jollakin Titanicilta pelastuneella oli kohtalonyönä päällä. Myöskään näyttelyn minimalismi ei tulisi miellyttämään kaikkia, vaikka sen kautta nimenomaan haluttiin auttaa museokävijää keskittymään kuulemaansa. Kokemusta tehostaisivat valitut värit, valojen käyttö ja erituntoiset pintamateriaalit. Näyttelyn avautumisen jälkeen yleisöltä on tullut monenlaista palautetta: osa tosiaankin odotti näkevänsä enemmän, mutta onneksemme tarinat ovat löytäneet yleisönsä: ne ovat koskettaneet ja siirtäneet museokävijän keskelle tapahtumia.
On ollut hyvin palkitsevaa seurata museokävijöitä näyttelytilassa. Itse vietin tilassa erään heinäkuisen iltapäivän (vanha tiilirakennus viilentää muuten kesähelteillä oivallisesti) ja kiinnitin erityistä huomiota siihen, miten ihmiset reagoivat näyttelytilaan. Tunnelma oli täysin erilainen kuin päänäyttelyssä: rauhallinen ja käsinkosketeltava, jollain tapaa jopa harras. Yllätyksekseni ihmiset näyttivät viettävän kuunnelmien äärellä pitkiäkin aikoja ja mahdollinen omalle seurueelle kommentointi tapahtui vasta, kun näyttelystä oltiin poistumassa. Edes lapset eivät juosseet näyttelytilassa – toisin kuin päänäyttelyssä. Toiveemme siitä, että näyttelyn myötä nuorten suomalaissiirtolaisten äänet 111 vuoden takaa saataisiin kuuluviin, tuntuu todellakin täyttyneen.
Kirjoittaja on tällä hetkellä väitöskirjatutkijana klassillisten kielten oppiaineessa, mutta hän työskenteli vuosien ajan Forum Marinumissa, aina Titanicin suomalaiset -näyttelyn valmistumiseen asti.
