Laura Järvenpää
Muistot, muistaminen, ihmisten elämän tarinat ja näiden näkyminen museoissa olivat keskiössä 5.—7.10. Turussa pidetyssä Nordic Voices seminaari ja työpaja tapahtumassa. Nordic Voices on pohjoismainen seminaarisarja, jonka tarkoituksena on tarkastella henkilökohtaisten tarinoiden käyttöä museoissa ja muissa kulttuuriperintöinstituutioissa. Lokakuun seminaari ja työpaja olivat sarjan toinen fyysisessä sijainnissa ollut tapahtuma. Ensimmäinen vastaava tapahtuma oli syksyllä 2022 Kööpenhaminassa. Muut sarjan tapahtumat ovat olleet verkossa pidettyjä webinaareja tai lukupiirejä.
Tekstissäni tarkastelen seminaarin ja siihen liittyneiden ekskursioiden aikana esiin tulleita aisteihin liittyviä näkökulmia. Aistit nousivat tapahtumassa toistuvasti esille, vaikka ne eivät olleet missään vaiheessa pääaiheena. Tekstini koostuu havainnoistani ja tulkinnoistani, mutta olen pyrkinyt tuomaan esiin myös esitelmissä ja ekskursioilla esiintuotuja näkökulmia. Tekstissäni ei ole käsitelty seminaarin toista päivää sillä en päässyt paikalle päivän avauspuheeseen, ja iltapäivän työpajassa korostui ensimmäisen päivän avauspuheessa esiintuodut aistikokemukset.
Aistit ja muistot
Professori Paula Hamilton kuvasi ensimmäisen seminaaripäivän avauspuheessaan, kuinka eri tavoin museoissa voidaan esittää muistoja ja muistamista. Museoiden esittämät muistot saattavat olla sekä yksityisiä että julkisia – joskus molempia samanaikaisesti. Samalla hän toi esille, miten muistot heräävät eri tilanteissa. Hän esimerkiksi kertoi kuinka tiettyjen esineiden näkeminen herättää hänessä muistoja hänen äidistään. Samalla hän kuitenkin huomautti, että eri esineet herättävät yleensä eri muistoja. Tavallaan voisi ajatella, että ihmisten jälkeensä jättämät ja omistamat esineet ovat eräänlaisia muistokokoelmia, joita katselemalla, koskemalla, mahdollisesti myös haistelemalla voi palata menneisyyteen ja muistaa tietyn ihmisen tai tapahtuman. Vastaavasti museoiden kokoelmissa olevat esineet, jotka ovat samanlaisia tai samantyylisiä voivat herättää erilaisia muistoja.
Hamiltonin luennon aikana ymmärsin myös, että kuva helposti tunnistettavasta yleisestä esineestä voi myös herättää ei vain muistikuvia vaan myös muistiaistimuksia. Paula Hamilton näytti luentonsa aikana kuvan punaisesta piikkikorkokengästä. Hän kysyi yleisöltä, käyttikö kukaan yleisössä korkokenkiä ja kun yleisö joko oli hiljaa tai pudisteli päätään, hän totesi kaikkien olevan siis enemmän mukavuudenhaluisia. Yleisön naurahtaessa ja nyökytellessä jäin itse miettimään kuvan ja kysymyksen herättämiä muistojani kipeistä jaloista. Pelkkä korkokengän näkeminen aiheutti itselleni fyysisesti epämiellyttävän olon jalkoihin, vaikken heti pystynyt yhdistämään sitä johonkin tiettyyn menneisyyden tapahtumaan.
Menneisyyden luominen
Ensimmäisen päivän ekskursion kohteena oli Luostarimäen korttelimuseo. Ennen museoon siirtymistä kuuntelimme Maija Tuiskun esitelmän museon uudistusprosessista. Samalla hän näytti myös yleisöltä kerätyn palautekyselyn tuloksia, josta näkyi, mitä kävijät olivat pitäneet museokokemuksessaan merkittävinä. Kaksi kyselyssä merkittäviksi noussutta kohtaa olivat: tuoksut ja äänet.
Kun siirryimme Luostarimäen korttelimuseoon ja kävelimme siellä, huomasin miten samaan aikaan huomaamattomia mutta myös merkityksellisiä sekä museon äänimaisemat että tuoksut olivat. Äänet loivat mielikuvan tilasta, jossa on elämää. Tuoksut taas herättivät tietyn tyyppisiä mielikuvia esimerkiksi rakennuksista ja niiden rakennusajankohdasta. Museossa on myös paljon nähtäviä ja kosketeltavia asioita, jotka ovat mahdollisesti monille kävijöille selkeimmin havaittavissa. Museoon luotu äänimaisema ja vanhojen rakennusten materiaaleista syntyvät tuoksut ovat kuitenkin aistikokemuksina yhtä merkittäviä ja joillekin kävijöille mahdollisesti merkittävimpiä. Luostarimäen korttelimuseossa havainnollistui, kuinka haluttaessa luoda tietyn tyyppisen menneisyyden paikan tuntu, se vaatii erilaisten aistikokemusten luomista ja niiden yhdistämistä.
Aistien merkitys voi korostua tunnelman lisäksi muissakin puolissa. Kierroksen aikana meille esiteltiin museon uudet näyttelytekstit, jotka olivat rakennusten sisällä olevissa lokeroissa olevissa puulevyissä. Monet osallistujat tunnustelivat ja naputtelivat näitä puulevyjä ja kommentoivat niiden materiaalin miellyttävyyttä ja jämäkkyyttä.
Aistien manipulointia
Viimeisenä päivänä teimme ekskursion Paimion parantolaan. Oppaamme kuvasi meille monipuolisesti Alvar ja Aino Aallon arkkitehtuurin periaatteita ja erilaisia tapoja, joilla parantolan käyttötarkoitus ja potilaat oli huomioitu rakennuksen suunnittelussa. Itselleni tuli yllätyksenä, miten moni suunnitteluperiaate liittyi tietyntyyppisten aistikokemusten luomiseen. Samalla opastuksen aikana kävi myös ilmi, miten vaikeaa tietoinen aistien ohjailu voi olla. Esimerkiksi parantolassa käytetyn keltaisen värin tarkoitus oli herättää tunne ilosta ja lämmöstä, mutta opas kertoi värin tuoneen monien mieleen yskökset eli korostaneen muistikuvaa sairaudesta.
Parantolan aistikokemukset ja niiden merkitys ei kuitenkaan rajoitu vain menneisyyteen, vaan niitä voi kokea nykyhetkessä ja samalla peilata potilaiden kokemuksiin menneisyydessä. Esimerkiksi käydessämme parantolan ruokalassa oppaamme esitteli meille, miten parantolan ikkunoiden ulkopuolisista puista kattoon heijastuu vihreää. Heijastuksen tarkoitus oli luoda tilaan rauhoittavaa ja miellyttävää tunnelmaa. Vaikka tilaa ei enää käytetä sen alkuperäisessä käyttötarkoituksessa, voi siellä edelleen yrittää aistia suunnittelijoiden haluamaa tunnelmaa.
Joskus eläytyvän aistikokemuksen voi kokea yllättäen. Oppaamme kertoi meille, että tuberkuloosipotilaiden oli pakko joka päivä viettää tietty aika parantolan parvekkeen lepotuoleissa säästä riippumatta, sillä päivittäisen raittiin ilman saannin uskottiin olevan välttämätöntä. Ekskursio päivänä sattui olemaan erityisen kylmä ja tuulinen päivä, joten oppaan mainitsemaan ulkoilun vastustukseen tiettyinä erityisen kylminä päivinä oli helppo samaistua.
