Timo Muhonen
Pohjois-Norja tarjoaa museokävijälle monia ikkunoita maan historiaan, eivätkä Lofootit
ole tässä suhteessa poikkeus. Saarten museoihin tutustuessaan löytää itsensä keskeltä
aikaa, jolloin meri antoi alueen asukkaille elannon vielä nykypäivääkin korostetummin;
siksi ei olekaan yllättävää, että kalastus ja kalanjalostus on monissa museoissa tuotu niin
selvästi esiin sekä väestön elinkeinona että elämäntapana. Suotuisien olosuhteiden
mahdollistama kalansaaliiden runsaus on yhteys, jota seuraamalla museokävijä matkaa
moottoriveneiden aikakaudelta esihistorian puolelle asti.
Lofooteilla on asuttu jo kivikaudella, mutta selvimmät varhaiset ihmistoiminnan merkit
ovat peräisin rautakaudelta. Tästä ajanjaksosta kiinnostuneen kannattaa suunnata kohti
Borgia, jossa sijaitsee monessa mielessä mielenkiintoinen museo, Lofotr. Kyseessä on
museoalue, johon on pohjoismaisissa arkeologisissa kaivauksissa löytyneiden rakenteiden
pohjalta rekonstruoitu erilaisia viikinkiajan rakennuksia. Jo alueella tepastelevat eläimet –
lampaat, hevoset ja villisiat – luovat karuun mäkimaisemaan omaa tunnelmaansa, mutta
paikan varsinaisena vetonaulana toimii suurimman Pohjoismaista löydetyn
viikinkiaikaisen hallitalon pohjalta aivan kaivausalueen viereen rekonstruoitu
vastaavankokoinen rakennus. Lisäksi hieman kauempana sijaitsee ruotsalaisen esikuvan
mukaan rakennettu sepän paja sekä venevaja ja viikinkialus, joka on rekonstruoitu
Gokstadin kuuluisan laivan näköiseksi ja kokoiseksi.
Hallitalo on kaikessa massiivisuudessaan vaikuttava, ja tunnelmaa täydentävät elävä tuli
ja käsityöläiset, jotka demonstroivat erilaisia viikinkiajan kädentöitä. Paikka on sisustettu
esihistoriallisille löydöille uskollisella tavalla, ja kaksi kolmasosaa talosta on näiden
kautta omistettu ”viikinkiajan hengen” aistimiselle. Talon toisessa päädyssä on paikan
kaivauslöytöjä esittelevä näyttely. Valitettavasti sen vain kahlaa läpi turhan nopeasti.
Tämä on harmillista, sillä pelkästä Pohjois-Norjan viikinkiajasta riittäisi esiteltävää
useammaksikin näyttelyksi, ja Lofotr raapaisee aiheesta vain pintaa.
Ehkä tämä on tarkoitushakuista, sillä museo näyttää panostaneen esineistä ja niiden
takana olevasta elämästä kertomisen sijaan paikan tunnelmaan ja sen välittämiin
ajatuksiin/mielikuviin rautakauden ihmisistä. Tässä se kieltämättä onnistuukin. Kontrasti
hallitalon haetun autenttisuuden ja korostetun näyttelyosion välillä on merkillepantavaa,
ja hetken aikaa huomaa oikeasti ihmettelevänsä sitä, miksi aidot esineet ovat vitriineissä
eivätkä pöydillä tai ihmisten päällä replikoiden tapaan. Tämä kertoo siitä, että taloon on
onnistuttu luomaan viihdyttävä ja omanlaisensa henki, jonka huomaa oikeastaan vasta
silloin, kun siitä löytää jotain siihen selvästi kuulumatonta.
Lofotr on kaivauslöytöjen valossa ollut menestyvien viikinkipäälliköiden asuinsija.
Heidän vaurautensa ensisijainen lähde oli kalastus, jolla oli suuri merkitys alueen
asukkaille myös keskiajan alussa. Lofootit kiinnittivät kalansaaliiden runsauden ja siitä
saatavien tulojen vuoksi jo varhain kuninkaiden huomion, minkä vuoksi aluetta alettiin
liittää hallinnollisen ja kirkollisen vallan alaisuuteen. Ja siinä missä resurssien runsaus
kiinnosti maallisia ja kirkollisia ruhtinaita, löysivät paikalle lopulta myös suursijoittajat,
alueen paikalliset johtohahmot, joiden elämä tavalliseen kalastajaan verrattuna oli täysin
eri materiaalisella tasolla.
Perspektiiviä historiallisen ajan kalastukseen ja elämään vuonojen rantojen pienillä
maakaistaleilla tarjoavat esimerkiksi Lofotmuseum ja Åssa sijaitseva Norsk
Fiskeværsmuseum. Kummatkin ovat ulkomuseoita, joiden alueilla sijaitsee erilaisia
rakennuksia venevajoista kalastajien mökkeihin ja sepän pajasta leipomoon. Näistä
ehkäpä kaikkein vaikuttavimman tunteen saa aikaan Lofotmuseumin alueella sijaitseva
1700-luvulla rakennettu kalastajien asunto, jossa voi vielä melkein aistia turskan hajun,
kamiinan edessä kuivuvista, suolaveden kyllästämistä vaatteista huokuvan kosteuden ja
pienistä makuusijoista kuuluvan kuorsauksen. Elämä pienessä yksihuoneisessa tuvassa on
varmasti koetellut vuosien saatossa hermoja, luultavasti terveyttäkin. Samanlaisen
moniaistisen elämyksen kokee myös Norsk Fiskeværsmuseumin
traaninkeittorakennuksessa, josta vanhan kalanrasvan haju tuntuu tarttuvan vaatteisiin
pitkäksi aikaa.
Koska meri ja sen antimet ovat luoneet perustan Lofoottien asukkaiden toimeentulolle,
esittelevät mm. Lofotmuseum ja Norsk Fiskeværsmuseum luonnollisesti kaikkea kalaan,
kalastukseen ja kalanjalostukseen liittyvää. Verkot, koukut, siimat ja kohot vilisevät
silmissä, mutta onneksi näiden lisäksi esitellään myös muita ihmisten jokapäiväisestä
elämästä kertovia esineitä ja työtapoja, joista esimerkiksi Norsk Fiskeværsmuseumissa
kerrotaan videonpätkien avulla. Muuten näyttelyt ovat esityskeinoiltaan hyvin perinteisiä
ja usein näyttelytekstien puolesta liiankin minimalistisia, ellei norja sitten satu olemaan
kävijän vahvin kieli. Maukkaat yksityiskohdat avaavat kuitenkin ajoittain esineiden
takana lymyilevää saarten asukkaiden elämää; mielenkiintoisia detaljeja tarjoaa mm.
Norsk Fiskeværsmuseumin opasvihko, joka kertoo esimerkiksi kalastajien ruokavaliosta.
Lihaa syötiin vain sunnuntaisin, ja silloin se keitettiin yhteisessä padassa, johon kukin
tuvan miehistä laittoi lihapalasensa nauloilla, rautalangalla tai muilla tavoin merkittynä,
jotta kallisarvoinen elintarvike löytäisi omistajansa ruokapöydässä. Muina päivinä
pääsääntöisesti syödyn ruoan lähde on helppo arvata.
Vaikka sekä Lofotmuseumin että Norsk Fiskeværsmuseumin näyttelyt lepäävät ilman
enempiä selittäviä tekstejä suurimmaksi osin esineiden varassa, onnistuvat ne
tavoittamaan kuvaamastaan ajasta jotain oleellista ja tuomaan sen mielenkiintoisella
tavalla kävijän ihmeteltäväksi. Suuri vaikutus on monessa tapauksessa sillä, että
keinotekoinen tunnelma on onnistuttu häivyttämään esinesijoittelulla – ja juuri tekstien
puuttumisella (mikä sinänsä aiheuttaa museoita ajatellen ristiriitaisen tilanteen). Oma
osansa on myös ympäristöllä, sillä museoiden sijainti kauempana suurista ja moderneista
asutuskeskuksista antaa sopivat puitteet aikamatkalle karuun ja nykynäkökulmasta
yksinkertaiseen elämään. Siten nämä museot onnistuvat Lofotrin tapaan sellaisen
tunnelman aikaansaamisessa, mikä tekee museoista parhaimmillaan vaikuttavia muistin
ja elämyksen paikkoja.