Toinen artikkelin kirjoittajista puukorjausleirillä Aizputessa, Latviassa 2018. Kuva: Riikka Huuskonen
Iida Kalakoski ja Riina Sirén
Suomessa korjausperinteen hiipuminen ja suoranainen korjaustaitojen puute ovat uhka perinteiselle rakennuskannalle. Pulaa on niin ammattimaisista korjausosaajista kuin kodinkorjaajien neuvonnan ja opastuksen resursseista. Samaan aikaan korjaustaidon levittäminen lepää monilla harteilla. Onkin tärkeää tunnistaa erilaisten toimijoiden, myös vapaan sivistystyön rooli tässä merkittävässä kulttuuri- ja kestävyystyössä.
Vapaa sivistystyö osallistuu korjaustaidon levittämiseen
Korjaustiedon ja -taitojen levittäminen on Suomessa jakaantunut monille eri harteille. Museovirasto toimii oikeaoppisten korjaustapojen määrittelijänä ja pitää yllä korjaustaito-sivustoa ja julkaisee maineikasta ja perinteikästä korjauskortti-sarjaa. Alueelliset vastuumuseot antavat korjausneuvontaa myös yksityisille kodinomistajille. Joillakin paikkakunnilla toimii myös korjausrakentamiskeskuksia, joista on saatavilla opastusta ja kursseja perinteisiin korjaustapoihin. Lisäksi erilaiset rakennusperinteeseen keskittyneet yhdistykset jakavat tietoa perinteisistä korjaustavoista.
Eräs tärkeä, mutta usein sivuutettu kanava korjaustaidon levittämiseen on vapaan sivistystyön kurssitoiminta, mm. suositut ikkunakorjauskurssit, joilla ammattilaiset opettavat tavallisia kodin tai kesämökin korjaajia korjaamaan ja huoltamaan rakennusperintöään kestävällä ja kunnioittavalla tavalla. Vapaa sivistystyö on ainutlaatuinen suomalainen voimavara, jonka merkitys myös korjaamisen kulttuurin vahvistajana on väkevä.
Leikkaukset uhkaavat kurssitoimintaa
Vapaaseen sivistystyöhön kohdistuvat leikkaukset uhkaavat suosittua kurssitoimintaa. Vaikka kurssit ovat suosittuja, säästöjä etsitään tilavuokrista. Kurssit vaativat erityisiä tiloja ja laitteita, jollaisia useimmilla ei ole kodeissaan käytettävissä. Kurssien lakkauttaminen uhkaa monien korjaajien mahdollisuuksia jatkaa aloitettuja kunnostushankkeita.
Funkkistalon puuikkuna korjattavana tamperelaisen Ahjolan kansalaisopiston ikkunakorjauskurssilla 2022. Kuva: Iida Kalakoski
Kursseilla opittu ”harrastekorjaaminen” on ympäristön eteen tehtävää näkymätöntä työtä, jonka vaikutus saatetaan huomata vasta, kun se menetetään. Suomessa on vahva itse tekemisen perinne, ja monille on tärkeää korjata omia kiinteistöjä omin käsin. Tällöin kohtuuhintainen kurssitoiminta on keino vahvistaa korjaajien taitoja ja välttää virheitä. Osaamaton korjaus sen sijaan saattaa aiheuttaa rakennusperinnölle enemmän vauriota kuin hyötyä.
Korjaamisen kulttuuri ei vahvistu ilman satsauksia
Korjauskurssien myönteiset vaikutukset rakennusperinnölle ovat laajat. Ammattilaisten opettamina perinteiset ja hyviksi havaitut korjaustavat siirtyvät lukuisille aivan tavallisille kodin ja kesämökin korjaajille, mikä mahdollistaa niin aineettoman (työtavat) kuin aineellisenkin (esineet, rakennukset) kulttuuriperinnön säilyttämisen ja olemassa olevan rakennuskannan kestävän hyödyntämisen.
Lisäksi kurssitoiminnalla on vaikutuksia myös hyvinvointiin. Mielekäs tekeminen samanhenkisessä, mutta heterogeenisessa yhteisössä on virkistävää. Tiedonvaihtoa tapahtuu paitsi opettajalta opiskelijoille myös toiseen suuntaan ja opiskelijoiden välillä, kun opiskelijat jakavat kokemuksiaan erilaisista tuotteista, kohteista ja korjaustavoista.
Rakennusperinteen säilyttämisen lisäksi korjaustoiminta tukee materiaalisten resurssien, rakennustemme säilymistä käyttökelpoisina. Myös kurssitoimintaan liittyvä jakamisen kulttuuri tilojen ja laitteiden osalta on kestävää, kun kaikkien ei tarvitse hankkia korjaamiseen tarvittavaa välineistöä omakseen.
Korjaaminen on tapa oppia maailmasta, kiinnittyä menneiden sukupolvien työhön ja luoda merkityksellinen suhde rakennettuun ympäristöön ja materiaaliseen maailmaan laajemminkin. Se on toimintaa, jota tukemalla voidaan taistella kertakäyttökulttuuria ja kulutuskeskeistä maailmankuvaa vastaan. On tärkeää ymmärtää vapaan sivistystyön rooli korjaustaidon välittäjänä ja tunnistaa se sijoituksena ekologisesti, kulttuurisesti ja sosiaalisesti kestävään kehitykseen.
Iida Kalakoski on arkkitehti, tekniikan tohtori ja rakennusperinnön hoidon yliopisto-opettaja Tampereen yliopistosta.
Riina Sirén on arkkitehti ja rakennusrestauroija, joka opiskelee parhaillaan taidehistoriaa Jyväskylässä ja opettaa arkkitehtuurin historiaa Tampereen yliopistolla.
