Aurajoen rautatiesilta – Suomen Rautatiemuseo

Helmi Häggman

Kun näin mahdollisuuden, päätin tehdä kurssityön Aurajoen rautatiesillasta, joka on vastikään purettu osana suurempaa ratahanketta. Perusteluni vanhan sillan muistamisen aiheellisuuteen liikkuivat mututuntumalta jossakin sen kulttuurisen ja historiallisen arvon tunnustamisessa, vaikka silta onkin koko elinkaarensa ajan joutunut lähinnä valitusten kohteeksi. Etsin sillasta mainintoja Turkuseuran kirjoista, vanhoista digitoiduista sanomalehdistä sekä nettilehtien artikkeleista. Tutkimusprosessini oli mielenkiintoinen, vaikka jollakin tasolla koin lannistuvani yhä uudelleen, kun silta nousi keskustelussa esiin pelkästään negatiivisessa valossa.

Sillan edustaa on pidetty varsinkin ensimmäisinä vuosikymmeninään pahamaineisena ympäristönä. Silta sijaitsi teollistuvan Turun laitamille rakentuneen, rikollisuuspesäkkeenä tunnetun esikaupunkialueen, Raunistulan kupeessa. Nykyäänkin sillan läheisyyteen sijoitettu asunnottomien suoja herättää joissakin ohikulkijoissa levottomuutta. Valtaosa vanhoista Aurajoen rautatiesillan maininnan sisältävistä lehtijutuista keskittyy sillan ympäristössä tapahtuneeseen rikollisuuteen ja väkivaltaan. Esimerkkejä löytyy useita. Vuonna 1913 ilmaistiin huoli sillan kupeessa usein juopottelevista sotilaista ja uutisoitiin henkirikoksesta (Turun lehti 20.05.1913). 1930-luvulla kieltolain aikaan sillan luota löytyi viinatrokarin moottorivene ja 250 litraa pirtua (Sosialisti 13.08.1930). Traaginen oli myös huhtikuussa vuonna 1939 tehty uutinen Aurajoesta ongitusta jäisestä ruumiista. Ruumis paljastui liperiläissyntyiselle muurarille kuuluvaksi. Muurari oli lapsisilminnäkijöiden todistuksen mukaan hukuttautunut sillalta ennen talvea. (Turunmaa09.04.1939.)

Silta on myös kaupungin hankkeena ollut rakentamisestaan asti murheenkryyni, ja siihen on uponnut tuhottomasti rahaa ja työvoimaa. Ensimmäinen takaisku sattui vuonna 1897, ennen kuin siltaa oli edes vielä rakennettu. Silloin Halisten ukot eli suuret jäälautat rikkoivat Halisten sillan kuljettaen sen rakenteita mukanaan ja hajottaen myös rautatiesillan rakennustelineet, kuten käy ilmi Rauno Lahtisen ja Pertti Aallon kirjasta Aurajoen sillat ja förit (2019). Myös tällä hetkellä vanhan rautatiesillan tilalle rakennettavien siltojen urakka pitkittyi huomattavasti alkuperäisistä suunnitelmista. Tämä ilmeisesti johtui viivästyksistä urakoitsijan ja tavarantoimittajan tahoilta, kuten käy ilmi artikkelissa ”Uusi siltasotku uhkaa pidentää Kupittaan junakaaosta” (Helsingin Sanomat 13.3.2023). Suunnitelmien uudelleenjärjestely näyttäisi olevan korostunut teema kyseisen sillan kohdalla. Myös lukuisat sillan parantelu- ja korjausprojektit sekä niiden ympärillä kiertäneet valitukset ovat toistuneet vuosikymmenestä toiseen, eikä pitkällä tähtäimellä toimivia ratkaisuja ole löydetty.

Kuvaava nosto löytyy myös Uudessa Aurassa (10.08.1907) julkaistusta artikkelista, jossa valitellaan kahden venäläisen upseerin ratsuhevostensa kanssa sillalla ja sen raiteilla kulkua. Ihan tulee mieleen vuoden 2009 tapaus, jossa sillan kävelypuoli suljettiin sen kapeuden ja vaarallisten tilanteiden vuoksi, mutta avattiin kävijöiden rikkoessa reitille rakennetut aidat kerta toisensa jälkeen. Tapauksesta on kirjoitettu Rebekka Härkösen toimesta artikkeli ”Laiton jalankulku voitti väsytystaistelun Lonttisten rautatiesillalla Turussa” (Turun sanomat 28.12.2009).

Sillan viimeisten kävijöiden joukossa

Kurssityöhöni kuului hypoteettinen osio eri kävijäryhmien kokemuksista ja mielipiteistä sillan suhteen. Suunnitelmanani oli soveltaa ”toiselta paikkakunnalta Turun Raunistulaan muuttaneen opiskelijan näkökulma” oman kokemukseni avulla. Näin tehdessäni sain kuitenkin aikaan vain seuraavan ehkä asiatyyliseen tehtävänantoon nähden rajaa hipovan kaunokirjallisen tekstin, joka avasi itselleni omaa sillan arvonmäärittelyn prosessiani, mutta myös kiteyttää osani jatkumona sillan historiassa.

Olin surullinen, kun kuulin sillan purkusuunnitelmista, joista olin ollut autuaan tietämätön koko ensimmäisen Turussa asumani vuoden ajan. Side siltaa ja maisemareittiäni kohtaan vain syveni, kun alkoi realisoitua, että sen aika olisi pian ohi. Olin onnellinen, että ehdin kokea sillan rauhallisen ympäristön ennen maan auki repimistä ja vanhan rautatiesillan tervantuoksuisten palkkien latomista väliaikaisen kävelysillan tukirakenteiksi. Silti, pitkittyneistä ja kalliista rakennusurakoista märiseminen ja vanhan sillan rumuuteen, epäkäytännöllisyyteen ja vaarallisuuteen keskittyvä julkinen keskustelu sai minut uudella tavalla lannistuneisiin mielenmaisemiin. Itse muistelen lämmöllä ja haikaillen minua uuteen ja vieraaseen kaupunkiin maadoittanutta tukipilaria, joka johdatti minut aina perille yliopiston puolelle jokea. Muistan adrenaliiniryöpsähdyksiä junan syöksyessä korvan vierestä, ja jännitystä vatsanpohjassa, kun pyöräilin yo-kylästä kotiin aution sillan halki jo hämärtyvässä illassa, pienessä hiprakassa sillan palkkien rämistessä pyöräni alla. Muistelen lämmöllä jopa kiusallisia ohituksia liian kapealla kävelyväylällä, sekä pyöräilystä perään huutelevia mummoja, jotka toki olivat vain huolissaan terveydestään, ja siitä, ettei Aurajoen ratasillan laitamilla tapahtuisi jo tapahtunutta enempää onnettomuuksia.

Rautatiesillan alikulkuosuus toimi myös taiteellisena alustana värikkäistä graffiteista päätellen, ja jo tältä osin oli osa urbaania kulttuurielämää. Silta luonnollisesti vilahteli omissakin tekeleissäni, siis runoissa, eikä muusasuhdetta voi kiistää. Tuntui kiherryttävältä, kun törmäsin fuksivuoden lopulla lyriikan kurssilla Jarkko Laineen Muovinen Buddha -teokseen (1967), jossa Turun katujen yksityiskohdat on kuvattu kuohuvan elämän ja beatkirjallisuuden rytmissä – myös rakas rautatiesiltani. Silta on varmasti ollut symbolisesti tärkeä paikka myös rykelmittäin ripustettujen rakkauslukkojen rakastavaisille, joiden muistot hiipuvat pikkuhiljaa tavoittamattomiin sillan purkamisen myötä.

Lyhyesti, Aurajoen rautatiesilta oli minulle ensimmäisiä kiinnekohtia etsiessä itseäni uudessa kotikaupungissa. Silta kulki arjessani mukana ensimmäisen vuoden ajan, ja minä taas kävelin sitä pitkin vuodenaikojen myötä vaihtuvien maisemien keskellä – kasvaen itsekin osaksi tätä kiertoa. Voisi sanoa, että sitä kesti juuri niin kauan, että olin ehtinyt kotiin.

Rautatiesilta

Silloin tunsin kevään enteet
Pehmeän tummaksi
purppuraksi kääntyneen illan tuulesta, Aurajoen jäälauttojen päällä

vienosti heräilevien
voimien kuiskutteluista. Voimien, jotka ajavat
minua kiihkoon ja maniaan, löytämään tuttuutta ja rakkautta tähän maisemaan:
kosteanmärän rautatiesillan tuoksuun

Olin sillan viimeisten kävijöiden joukossa ja ajoitukseni Turkuun muuttamisesta tähän nähden lohdullinen. Vaikka koronavuosien aikana vieraaseen kaupunkiin muuttaminen ja opiskelujen aloittaminen tuntuikin raskaalta, rautatiesillan läpi kulkeminen ja sen maisemat tuntuivat olennaisilta kiinnekohdilta arjen merkityksellisyyden jäsentelyssä. Vanha silta ansaitsee tulla muistetuksi kokonaisvaltaisesti, ja on huomattava kuinka sen vaiheet kietoutuvat historialliseen ja arkiseen monin tavoin elinkaarensa eri vaiheissa. Olisi haaskausta antaa sellaisen muistitiedon päätyä kadotukseen, vaikka vanha silta onkin jo hävitetty.

Kuva ylhäällä: Aurajoen rautatiesilta
Suomen Rautatiemuseo
lisenssi: https://creativecommons.org/licenses/by-nc-sa/4.0/deed.fi