Jyväskylä. Kuva: Tiia Monto 2012. CC 3.0.
Kolmen vuoden tauon jälkeen museoalan ammattilaiset kerääntyivät Jyväskylän yliopiston Seminaarinmäen keväiselle kampukselle museologian seminaariin 16.-17.4.2026. Jo 30 vuotta täyttävän perinteikkään seminaarin järjestivät itsenäisesti museologian opiskelijat, oppaanaan vain viimeksi kolme vuotta sitten järjestetyn seminaarin työryhmän jälkeen jättämä muistitikullinen tiedostoja.
– Seminaarin toteutumiseksi tarvitsemme tarpeeksi suuren työryhmän, painotti museologian pääaineopettaja Minna Mäkinen kertoessaan seminaarin järjestämismahdollisuudesta museologian perusopintojen ensimmäisellä luennoilla syksyllä 2025. Minä ja muutama opiskelutoverini olimme jo päättäneet lähteä järjestämään seminaaria ja saadaksemme tarpeeksi suuren ryhmän kasaan mainostimme seminaaria kanssaopiskelijoillemme muun muassa yöklubin edustalla opiskelijatapahtuman jälkeen. Pyysimme mukaan myös biologiaa opiskelevaa ystävääni, joka ei tähän päivään mennessä ole opiskellut lainkaan museologiaa. Agressiivinen värväystaktiikkamme tuotti tulosta, ja kun seminaarin työryhmä kokoontui ensimmäistä kertaa marraskuussa 2025, oli koolla yhdeksänhenkinen joukkio taidehistorian ja -kasvatuksen, historian ja biologian opiskelijoita.
Työryhmä työsti seminaaria itsenäisesti omalla ajallaan. Oppaanamme toimi vuonna 2023 järjestetyn seminaarin työryhmän jättämä testamentti, joka auttoi meitä pääsemään alkuun. Ensimmäisellä tapaamisella teimme pestijaon. Puheenjohtajuus päätyi minun harteilleni, sillä olin ainoa työryhmän jäsen, joka ei kammonnut sähköpostien lähettämistä. Teimme löyhän toimintasuunnitelman, ja sovimme tapaavamme jälleen seuraavalla viikolla. Marraskuusta lähtien tapasimme viikoittain aina seminaaria edeltävälle viikolle. Tapaamiset jatkuivat huhtikuussa seminaarin jälkeen. Tekemistä tuntui löytyvän loputtomasti, vaikka loppusuora häämötti. Toukokuussa seminaarityö päättyy karonkkaan.
Seminaarijärjestelyjen alkaessa kuvittelin, että kykenisimme välttämään kaikki tapahtuman järjestämiseen liittyvät mahdolliset kompastuskivet tarpeeksi hyvällä suunnittelulla ja riittävällä kommunikoinnilla ryhmän kesken. Olimme kuitenkin kokemattomien tapahtumajärjestäjien lisäksi kiireisiä opiskelijoita. Pian lauseet “nyt on vielä liian aikaista tehdä mitään” ja “aikaahan meillä on” muuttuivat lauseiksi “tämä on tehtävä mahdollisimman nopeasti” ja “seminaari on ensi viikolla.” Kevään edetessä työmäärä kasvoi. Erityisesti seminaarin sosiaalisesta mediasta, nettisivuista ja sähköpostilistoista vastuussa ollut viestintätiimi joutui paikoin tekemään töitä iltamyöhään. Itselläni riitti työtä koko ryhmän työtehtävien kanssa ajan tasalla pysymisessä ja seminaarin yhteistyökumppanien ja puhujien kanssa yhteydenpidossa.
Seminaari yhteistyössä Museo- ja kulttuuriperintöalojen liitto MAL ry:n ja ICOM – Suomen komitea ry:n kanssa
Seminaari järjestettiin yhteistyössä Museo- ja kulttuuriperintöalojen liitto MAL ry:n ja ICOM – Suomen komitea ry:n kanssa, joiden kanssa aloimme käydä keskustelua joulukuussa. Suurin osa seminaarin rahoituksesta saadaan yhteistyökumppaneilta, joita ilman tapahtumaa ei voisi järjestää. Haparoivien ensisähköpostiemme jälkeen yhteistyö vakiintui säännöllisiksi etäpalavereiksi ja tiiviiksi sähköpostikeskusteluksi. Alan ammattilaisten kanssa työskentely jännitti, mutta muistuttelimme toisiamme siitä, että yhteistyökumppanit tietävät meidän olevan opiskelijoita. Saimmekin yhteistyökumppaneilta runsaasti apua ja neuvoja tapahtuman järjestämiseen. Ennen kaikkea vakiintui käsitys opiskelijoiden järjestämän, kotikutoiselta tuntuvan seminaarin merkityksestä alalle. Monesti yhteistyömme aikana saimme kuulla siitä, miten iloisia yhteistyökumppanimme olivat seminaarin toteutumisesta pitkän tauon jälkeen.
Pitkä, työntäyteinen talvi huipentui yliopiston Educa-rakennuksen henkilökunnan keittiöön, jonka olimme vallanneet käyttöömme seminaariviikoksi. Iltajuhlan tarjoiluista vastasi ainejärjestö Corpus ry:n pop up -kahvila Kultavatkain, jonka ylläpitäjät sattuivat olemaan osa seminaarin työryhmää. Parhaimmillaan viisihenkisen leipuriporukan hääriessä keittiössä minä ja työryhmän toinen jäsen kirjoitimme ohjelmalehtiöitä ja valmistelimme seminaaripäivien diaesityksiä keittiön perällä. Pitkiksi venyneet päivät täyttyivät jännityksestä, viime hetken läheltä piti -tilanteista, yllättävistä teknisistä ongelmista ja yhdessäolosta. Kasvavan stressin ja kiireen väliin mahtui naurua ja kävelyitä opiskelijaravintolaan Seminaarinmäen kauniin kampusalueen poikki.
Ensimmäisenä seminaariaamuna jouduimme kutsumaan yliopiston digipalvelut apuun, kun Seminariumin Vanhan juhlasalin kamera ei suostunut yhdistämään tilan tietokoneeseen. Ongelma ratkesi vasta viittätoista minuuttia ennen kuin seminaarin ovet aukesivat. Minun tehtävänäni oli seminaarin juontaminen, joten sain seurata seminaarin läpeensä eturivistä. Seminaari alkoi kello 10 torstaiaamuna ICOM – komitea ry:n varapuheenjohtaja Uula Neitolan alkusanoilla. Valitsemamme otsikko, ihmiset ja museoympäristöt vuorovaikutuksessa, oli innoittanut laajasti puheenvuoroja erilaisista aiheista esteettömyys- ja saavutettavuuskysymyksistä massaturismiin. Puheenvuorojen ja esseiden lisäksi ohjelmaan kuului ICOM:in työpaja Museoetiikka uudistuu ja paneelikeskustelu saavutettavuudesta ja esteettömyydestä, jonka ohjasi Museo- ja kulttuuriperintöalan ammattiliitto MAL ry:n järjestökoordinaattori Tuulia-Tuulia Tummavuori.
Opiskelijana on vaikea tuntea kuuluvansa alan yhteisöön. Erityisesti näin opintojeni alussa tietoni ja kokemukseni ovat vähäiset. Kokemattomuudestamme huolimatta olimme seminaarin järjestämällä luoneet foorumin keskustelulle, jolla opiskelijat ja alan ammattilaiset: museojohtajat ja työntekijät, tutkijat ja järjestöt toimivat yhdessä. Seminaarin puheenvuorot käsittelivät sitä, mitä alalla tapahtuu juuri nyt ympäri Suomea. Museologian kenttä on jatkuvassa muutoksessa, laaja ja hajanainen, eivätkä yliopiston luennot riitä kattamaan tätä kaikkea. Seminaari houkutteli paikalle puhujia ympäri Suomen, aina Helsingistä Särestöniemi-museon kokoelma-amanuenssi Kaisa Kumpulaan, joka osallistui seminaariin etäyhteydellä puheenvuorollaan “Mie samastan itteni jotenki näihin maisemhin, taihvaishin ja ihmishin ja luonthon” – Ympäristön ja ihmisen vuorovaikutus Särestöniemi-museossa.
Onnistumisen elämyksiä
Hienointa seminaarin järjestämisessä oli mahdollisuus tutustua alan toimijoihin. Suhteita solmittiin yhteistyökumppanuuden lisäksi seminaarin aikana sekä perinteisessä iltajuhlassa, joka järjestettiin ensimmäisen seminaaripäivän päätyttyä ravintola Tilian tiloissa. Tilaisuus oli pieni, ja tunnelma rento. Opiskelijat otettiin avoimesti mukaan keskusteluihin, jotka eksyivät välillä kauaskin museologiasta. Seminaari iltajuhlineen jätti vahvan tunteen siitä, että ala luottaa opiskelijoihinsa ja toivoo heidän menestyvän. Kokemattomuudestamme huolimatta olimme järjestäneet onnistuneen tapahtuman, joka mahdollisti niin akateemisen keskustelun kuin verkostoitumisen alan toimijoiden ja opiskelijoiden kesken. Alan opiskelijoina tekemisellämme voi olla suuri vaikutus, nyt ja tulevaisuudessa.
Työryhmä päättää työnsä toukokuussa seminaarin parissa. Edessä on vielä testamentin kirjoittaminen seuraavan seminaarin työryhmälle. Kokemuksen tiivistäminen nopeasti luettavaan tekstitiedostoon ei ole helppoa. Prosessiin liittyi ylä- ja alamäkiä, stressiä, unettomia öitä, onnistumisen iloa ja yhdessä tekemistä. Näin seminaarin jälkeen tunnen ylpeyttä oman työpanokseni lisäksi koko työryhmän toiminnasta. Onnistumisen ilon ja ylpeyden omasta tekemisestä tahtoisin välittää tuleville työryhmille ja rohkaista muita opiskelijoita jatkamaan seminaarin järjestämisen perinnettä sen raskaudesta huolimatta. Kulttuurin ja humanististen alojen ollessa jatkuvien leikkausten kohteina on alan tärkeä pitää yhtä. Seminaari on paikka verkostoitumiselle ja uuden oppimiselle sekä tärkeä muistutus siitä, että ala on erittäin elävä ja että sen toimijat ovat valmiita ottamaan uudet sukupolvet vastaan.
Kirjoittaja Lenni Lempinen opiskelee taidehistoriaa Jyväskylän yliopistossa ja toimi vuoden 2026 museologian seminaarin työryhmän puheenjohtajana.
