Fäbodan metsikköä, Pietarsaari. Kuva: Raija Brännbacka
Kulttuurialalla eletään monilla tavoin niukkoja aikoja. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö museokentältä löytyisi elinvoimaa.
Taide- ja kulttuurialaan kohdistuneet miljoonaleikkaukset ovat ravistelleet museoalaa rajusti. Säästötoimet tuntuvat erityisesti pienissä organisaatioissa, joissa käytettävissä olevat resurssit ovat muutenkin suppeat. Toiminta kaventuu, ja instituution kehittämistyö jää pahimmillaan kokonaan tekemättä. Lomautukset ja sopeutustoimet koskevat likimain koko alaa, sen kaikilla sektoreilla.
Ongelma on tässä: kun rahoituksen jatkuvuus on alati epävarmaa, on organisaatioiden vaikeaa suunnitella toimintaansa pitkälle tulevaisuuteen. Monet pienet museot eivät nauti lainkaan julkista rahoitusta, mikä pakottaa arvioimaan toimintaa nimenomaan kustannusnäkökulmasta. Iso lohko henkilöstön luovasta potentiaalista jää erilaisten resurssien vähyyden vuoksi käyttämättä, ja toiminta suuntautuu kompensoimaan taloutta. Konkreettisesti tämä näkyy esimerkiksi henkilöstön, aukioloaikojen ja museoiden tarjoamien palveluiden kaventumisena. Riskinä voi lisäksi olla esimerkiksi näyttelytoiminnan yksipuolistuminen.
Samaan aikaan, kun tilaus kulttuuripalveluille on suuri, ovat toiminnan mahdollisuudet kaventuneet. Yhä suurempi osuus esimerkiksi kokoelma-amanuenssin tai museopedagogin työajasta tänä päivänä kuluu erilaisten hallinnollisten ja organisaatiorakenteen muutoksia koskevien asioiden hoitamiseen varsinaisen kokoelma- tai yleisötyön sijaan. Kun paineet kasvavat, tulisi resurssien ja palkkakehityksen seurata samaa suhdannetta. Kulttuuri on elintärkeä vastavoima tulostavoitteisuudelle ja taiteen itseisarvoisuuden tulisi olla toiminnan perustana. Näiden ideaalien sekä käytännön realiteettien yhteensovittaminen voi kuitenkin olla haastavaa. Millä tavoin museo voi siis kehittää toimintaansa tällaisessa tilanteessa?
Paradigmanmuutoksia
Keinovalikoima on laaja. Ydinajatuksena on tuoda museovierailija kävijästä tai asiakkaasta kokijaksi ja oppijaksi, sekä museo itsessään passiivisesta käyntikohteesta monipuoliseksi kulttuurikeskukseksi. Tämä edellyttää kuitenkin reformia sen suhteen, millä tavoin hahmotamme muistiorganisaation perustehtävän, millaisista osatekijöistä toiminta voi koostua ja millaisia rooleja yleisöt voivat siinä ottaa.
Monet perinteisen museotoiminnan ulkopuoliset toiminnan muodot voivat olla avainasemassa erilaisten, myös vaikeasti tavoitettavien kävijäryhmien osallistamiseen. Esimerkiksi museovierailun pelillistämisen menetelmät voivat tarjota uuden, nuorten omaa maailmaa lähempänä olevan tavan luoda suhde museoon. Myös aineettomat luontoelämykset tai vaikkapa taidetyöpajatoiminta voivat olla hyviä lisäyksiä palveluvalikoimaan.
Myös vapaaehtoistoiminta kasvattaa sosiaalista kestävyyttä. Yhteisöjen sidostaminen museoon esimerkiksi talkooverkoston kautta on molemminsuuntainen tapa hyödyttää sekä ihmisiä että museota. Samalla osallistujille tarjotaan aito vaikuttamisen väylä, joka pienentää kuilua organisaation ja vierailijan välillä. Tulevaisuuden museota rakennetaankin juuri osallisten itsensä näköiseksi.
Museoalan ammattilaisina meidän tulee jatkaa organisaatioissamme laadukasta osallisuus- ja saavutettavuustyötä. Kun kuluttajien ostovoima on kutistunut, on entistä tärkeämpää järjestää toimintaa ilman kustannuksia. Esimerkiksi maksuttomien päivien organisoiminen kuljetuksineen voi olla pienituloisen lapsiperheen ainoa todellinen mahdollisuus vierailla museossa. Panostamalla nuoriin kävijöihin luodaan alusta asti positiivista museosuhdetta ja tätä kautta satsataan koko kulttuurikentän tulevaisuuteen.
Samalla tulee kasvattaa painetta päättäjien suuntaan: kulttuuri on elintärkeä hyvinvointitekijä, jota tulee vaalia. Tämä tapahtuu ennen kaikkea rakenteellisella tasolla, kuten museoalan palvelurakenteita vahvistamalla. Sen lisäksi yhteistyö ja solidaarisuus tekijöiden välillä on keskeinen osa turvaverkkoa, jolla turvataan muun muassa työntekijöiden asemaa; palkkakehitystä, työhyvinvointia ja oikeusturvaa. Sillä välin meidän tulee pysyä aktiivisina yhteisöissämme ja sidosryhmiemme kanssa. Aktiivinen toimijaverkosto voi olla yksi tärkeimmistä resursseista, jolla toiminnan jatkuvuutta varmistetaan. Sen lisäksi meistä täytyy löytyä rohkeutta kuvitella tulevaisuuden museota uusien paradigmojen kautta. Laajamittaisista murroksista yhteiskunnassa ja kulttuurissa löytyy potentiaalia myös isolle muutosvoimalle.
Kirjoittaja Oona Pohde toimii Arktisen museon Nanoq toiminnanjohtajana Pietarsaaressa.
