Lehmänsarvesta tehty ruutisarvi 1600-luvulta. Kuva: Satakunnan museo
Ihmisjäänteiden eettisestä käytöstä ja näytteillepanosta museoissa on käyty paljon keskustelua. Mikä on oikea ja vainajaa kunnioittava tapa käsitellä ihmisjäänteitä? Mikä ylipäätänsä lasketaan vainajan jäänteeksi? Vaikka selkeää vastausta on mahdotonta saavuttaa, on aiheen problematisointi silti tärkeää. Samanlaista keskustelua ja problematisointia ei ole kuitenkaan herännyt lopuista vainajista, joiden jäänteitä museoissa on esillä hyvin runsain määrin. Eläinten jäänteet ovat jääneet tämän keskustelun ulkopuolelle ja tulevat usein kohdelluiksi jopa neutraaleina museoesineinä, joissa ei ole mitään problematisoitavaa. Tässä artikkelissa haluan kyseenalaistaa tätä näkemystä.
Eläinjäänteet museoissa
Museot ovat täynnä kuolleiden eläinten jäänteitä. Luunpaloja, kalloja, luurankoja ja täytettyjä eläimiä, viimeisenä mainitut usein asetettuna ”luonnollisiin” asentoihin ja toisinaan myös elintiloihin. Eläinten jäänteiden näkeminen museoissa ei ole millään tavalla yllättävää. Hevosenkallo vitriinissä herättää harvalle yhtä vahvoja tunteita kuin jos kyseessä olisi ihmisen kallo. Molempia on asetettu näytille, mutta vain ihmisen jäänteiden esillepanoa on laajasti kyseenalaistettu. Hevosen, tai minkään muun eläimen kuin ihmisen, jäänteiden näytille laittaminen ei ole ollut samankaltaisen laajan pohdinnan kohteena. Mutta neutraaliudesta huolimatta, jota eläinten jäänteisiin tyypillisesti kohdistetaan, eivät ne ole neutraaleja tai ongelmattomia. Pelkästään se, kuinka suurissa määrin eläinten jäänteitä on esillä museoissa ja kuinka vähän niiden esittämisen eettisyyttä on käsitelty, kertoo eläinten roolista ihmisten silmissä ja menneisyyden tutkimuksessa. Kuolleesta eläimestä on tullut esine.
Mitä ovat eläinten jäänteet?
Eläinten jäänteet ovat monimutkainen kategoria itsessään, jopa monimutkaisempi kuin ihmisten. Niihin voidaan kohdistaa paljolti samankaltaisia kysymyksiä kuin ihmisjäänteiden määritelmien pohdinnassa. Mutta museoiden aineistoissa eläinten jäänteet eivät esiinny vain vainajien muodossa, vaan suurissa määrin myös käyttöesineissä. Luuta on käytetty materiaalina runsaasti sen vahvuuden ja saatavuuden vuoksi vuosituhansien ajan. Nahka puolestaan on ollut materiaalina korvaamaton lähes tähän päivään saakka. Sitä esiintyy niin vaatteissa, kuten myös esimerkiksi pergamentissa, joka puolestaan on oleellinen osa kirjoitettua historiaa. Missä menee käyttöesineen ja eläinjäänteen raja? Voisivatko museot tuoda paremmin esille eläimen roolin näissä esineissä? Kuinka usein on edes pohdittu itse eläimiä, joiden jäänteet ovat olleet näiden esineiden rakennusmateriaalina?
Miksi eläinten jäänteisiin tulisi kiinnittää huomiota?
Kaikki eläinjäänteet, jotka ovat museoissa, ovat siellä ihmisen toiminnan takia. Mikään niistä ei ole saapunut sinne neutraalina, ei ilman että yhdenkään ihmisen valinnat ja teot eivät olisi sitä sinne saattaneet. Olkoon kyse täytetystä sudesta tai 1000 vuotta sitten luuluistimen rakentamiseen käytetystä luusta. Ihminen on sen sinne saattanut, eikä ihmisen roolia tule unohtaa, kun vitriinin lasiovi on suljettu. Mikäli emme tunnista eläinjäänteiden mahdollisuuksia problematisointiin, esineellistämme ne ja kieltäydymme tunnistamasta muiden eläimien (kuin itsemme) kykyä olla aktiivisia toimijoita. Pyrkimys tiedostaa eläinten roolia historiassamme on kasvanut, ja tämä tulisi ottaa huomioon myös museoissa ja museoiden aineistossa.
Ihmisperspektiivin vääjäämättömyys
Eettiset kysymykset, joita pohdimme problematisoidessamme jäänteiden näytteille laittamista ja käsittelyä, ovat täysin ihmislähtöisiä. Tämä on osa eläinjäänteiden ongelmallisuutta, sillä näiden eläinten omaan ääneen on lähes mahdotonta päästä millään tavalla käsiksi. Jopa ajatus tämänkaltaisesta ”äänen kuulumisesta” on itsessään kulttuurisidonnainen ja täysin ihmiskeskeinen. Tästä ihmisperspektiivistä ei ole kuitenkaan mahdollista päästä eroon, ja meidän on toimittava sen puitteissa. Historian esittäminen on vallankäyttöä. Siksi siihen sisältyy myös vastuu. Minkälainen on vastuumme käyttöesineen tekoon käytettyä eläintä kohtaan? Mikä on vastuumme eläimiä kohtaan, jotka ovat olleet vainajina vuosikausia? Mikä on vastuumme eläimiä kohtaan, jonka jäänteet me olemme päättäneet asettaa esille?
Yhteenveto
On korkea aika kyseenalaistaa, millä tavalla haluamme kunnioittaa muita vainajia ja jäänteitä kuin ihmisten. Vai haluammeko lainkaan? Täytyykö meidän kunnioittaa muita eläimiä? Vai onko kuolemanjälkeinen kunnioitus jotain, mikä on varattu vain ihmiselle? Moraalit, joiden parissa toimimme, joita muutamme ja jotka ohjaavat meitä, ovat täysin ihmissidonnaisia. Mutta niin ovat myös kontekstit, joihin eläinten jäänteet on tuotu näytille. Minulla ei ole vastausta siihen, miten eettisesti eläinten jäänteet tulee tuoda esille museoissa, eikä olemassa ole vastausta, joka kattaisi jokaisen eläimen jäänteeksi laskettavan näytekappaleen. Mutta toivon, että museoalalla, sekä historiassa ja arkeologiassa, herää vahvempi keskustelu (tai keskustelua ylipäätään), jossa pyrimme problematisoimaan myös eläinten jäänteitä, ja tiedostamaan niiden kykyä tähän problematisointiin. En usko tai toivo, että tulevaisuuden museot ovat tyhjillään eläinten jäänteistä. Tämä vain piilottaisi eläinten roolin ihmisten historiassa. Kysymys on siinä, miten ne tulevat olemaan näytillä.
Kirjoittaja Inka Muhonen opiskelee historiaa Turun yliopistossa.
