Katriina Heljakka
Mobiiliteknologiat kutsuvat ja suostuttelevat aikuisia osallistumaan kuvaleikkiin, joka paikantuu pseudomuseoympäristöihin ja tekee leikistä näkyvää. Määritän pseudomuseot paikoiksi, jotka jäljittelevät museoiden toimintalogiikkaa, mutta asettuvat perinteisen museokontekstin ulkopuolelle. Tutkimuksessani käsittelemät selfiemuseot ovat yksi pseudomuseoiden ajankohtaisista ilmentymistä. International Journal of Games and Social Impact -tiedelehdessä alkuvuodesta ilmestynyt artikkelini analysoi interaktiivisia pseudomuseoita, joissa omaa leikkiään dokumentoivasta aikuisesta tulee näyttelyn pääasia. Visuaalisen autoetnografian avulla kerätty tutkimusmateriaali koostuu tutkijan omakuvista—valokuvista ja videoista, jotka todistavat aikuisten leikkiä neljässä selfieille omistetussa museossa pandemiaa edeltävinä aikoina—Museum of Ice Cream:issä San Franciscossa ja New Yorkissa, sekä Happy Place ja Selfie-museoissa Las Vegasissa. Autoetnografiani havainnot osoittavat, että selfiekuvaukseen perustuva leikkikokemus on luonteeltaan niin yksilöllinen kuin sosiaalinen kokemus, jota ohjaavat pseudomuseoiden estetiikka, museokäyntiin liittyvät osallistumissäännöt ja museoissa toimivat avustajat.
Toisin kuin eläintarhat, luonnontieteelliset museot tai elävän historian museot, joissa naturalismia, realismia ja aitoutta pidetään tärkeänä (Bitgood ym., 1990), tarjoavat selfievalokuvaamiselle omistetut museot mahdollisuuden paeta arkea fantastisiin ja epätodellisiin ympäristöihin. Pseudomuseoiksi käsittämäni tilat tarjoavat portin vaihtoehtoisiin, käsinkosketeltaviin maailmoihin. Ne haastavat realismin nojaten estetiikaltaan poikkeuksellisiin tiloihin: Selfiemuseoissa kävijä on kuin lelulaatikossa, keskellä elokuvakohtausta tai digitaalisen pelin sisällä.
Kuva: Kehollista ja tilallista leikkiä pseudomuseossa. Katriina Heljakka, 2019.
Tutkimuksessa raportoitu autoetnografia hyödyntää visuaalista dataa: Keräämäni tutkimusmateriaali koostuu valokuvista ja videoista, jotka todistavat omakohtaista kuvaleikkiäni, eli omakuviani neljässä selfieille omistetussa pseudomuseossa. Tutkimuksen henkilökohtaisesta otteesta huolimatta tavoitteena oli tuottaa yleistettävää tietoa aikuisten leikistä.
Artikkelini keskittyy omakuviin aikuisen leikin muotona, johon liittyy pseudomuseoissa otettujen valokuvien ja videoiden jakaminen sosiaalisiin alustoihin, kuten Instagramiin. Selfiemuseoiden omakuvat vahvistavat käsitystä leikin korostuneesta visuaalisuudesta 2000-luvulla. Aikuista leikkijää itseään esittävät kuvat kuratoidaan; ne valitaan huolella ja niitä käsitellään usein digitaalisesti ennen jakamista. Leikki on väylä itseilmaisulle, joka mahdollistaa identiteetin tarkastelun ja rakentamisen.
Tutkimukseni mukaan leikki nykyajan osallistavissa pseudomuseoissa, kuten selfiemuseoissa, joissa näyttelykävijästä tulee museotilan päänähtävyys, voi edustaa sekä yksin tapahtuvaa että sosiaalista leikkiä. Myös yksinleikki muuttuu sosiaaliseksi, moniulotteiseksi ja osallistuvaksi leikiksi teknologian avustamana.
Artikkelissa todetaan, miten pseudomuseoissa ottamissaan omakuvissa aikuiset tekevät itsestään leikkivälineen: Saltzin (2014) mukaan selfiet ovat yleensä rentoja, improvisoituja ja nopeita kasvokuvia. Pseudomuseokontekstissa taltioidut aikuisten kuvaleikit kertovat tutkimukseni mukaan enemmän leikkijöiden vartaloista kuin heidän kasvoistaan. Omakuvien valokuvaamisesta pseudomuseoissa syntyy kuvaleikkiä, joka näyttää leikkivän ihmisen kokeilemassa oman identiteettinsä rajoja kehollisesti ja tilallisesti. Nämä leikin omakuvat ovat luovia ja toiminnallisia – ne tuovat esille fyysisessä tilassa tapahtuvaa toimintaa, joka tallentuu valokuviin ja videoihin merkiten pseudomuseoiden tilat aikuisten leikkiympäristöiksi.
Englanninkielinen alkuperäisartikkeli:
Kirjoittaja (TaT, FM, Ekon.mag.) on digitaalisen kulttuurin jatko-opiskelija.
