Senna Levonen
Viime vuoden aprillipäivänä museoposti-listalla tuli vastaan sähköposti, jota hetken luulin aprillipilaksi. Museo etsii ruoka- ja juoma-aiheisia tatuointeja kuvattavaksi uuteen vaihtuvaan näyttelyynsä. Näyttely oli suunniteltu Hotelli – ja ravintolamuseolle Helsingin kaapelitehtaalle ja sen tulisi valokuvaamaan Meeri Koutaniemi. Innostuin ajatuksesta, mutta ihan tosissani luulin, ettei noin raflaavaa näyttelyä voisi oikeasti olla tulossa, vaikka tiesin kyllä, että k.o. museolla on hyvin innovatiivinen työryhmä ja heillä on ennenkin ollut paremman sanan puutteessa ”raikkaita” näyttelyitä Suomen museokenttää ajatellen (kuten heidän oluenhistoriasta kertova näyttelynsä Oispa kaljaa).
Ajatus jäi kuitenkin vielä kytemään, enkä hakenut siihen oitis omien tatuointikuvieni kanssa. Vasta kun muutamat ystävät kehottivat hakemaan osaksi näyttelyä, laitoin museolle kuvan jaloistani ja lyhyen selityksen missä, milloin ja miksi olen käynyt ottamassa tällaiset kuvat. Museo kiitti osallistumisesta ja ilmoitti, että he tekevät valinnat näyttelyyn tulevista kuvista myöhemmin ja ovat yhteydessä.
Aikaa kului jonkin verran, kunnes sain iloisen sähköpostin: Haluaisimme sinut mukaan näyttelyymme. Voi pojat, mietin, että nyt museotyöntekijästä tulee itse museoesine. Minun osuuteni näyttelyn tekemisessä oli kaksiosainen; tulisin toimimaan mallina ja minua haastateltaisiin tatuointeihini liittyen ja tämä haastattelu tallennettaisiin Hotelli– ja ravintolamuseolle.
Syksyllä suuntasin Helsinkiin haastateltavaksi. Näyttely tehtiin yhteistyössä Helsingin yliopiston etnografian opiskelijoiden kanssa ja he tekivät haastatteluosuudet osana kurssityöskentelyään. Toki haastattelijani oli myöhässä ja tila, johon olimme menossa, olikin jo suljettu. Eipä mitään, vaikeuksien kautta voittoon ja teimme haastattelun monitoimitilan käytävällä. Juttua riitti melkein tunniksi asti, mikä varmasti oli haastattelun litteroinnin kannalta vähän ikävää, mutta hauskaa meillä molemmilla taisi tilanteessa olla.
Kysymykset pyörivät juuri tatuointien ja ruokateeman ympärillä. Esimerkiksi mitä mieltä olen ruokatatuoinneista, miten omani valikoituivat, ottaisinko vielä lisää ruokakuvia iholleni ja niin edelleen. Haastatteluani tehnyt opiskelija tulisi tekemään näyttelytekstin valokuvan yhteyteen tämän keskustelun pohjalta, joten yritin olla informatiivinen, mutta samalla oma itseni.
Haastattelua seuraavana päivänä oli valokuvauksen vuoro Meerin studiolla Helsingissä. Se oli kyllä mielenkiintoinen kokemus. Olin etukäteen katsonut, että jalkani ovat puhtaat ennen kuin pelmahdan paikalle ja olin lakannut varpaankynnet, kuten aina teen. Kävi ilmi, että jalkani piti erikseen meikata, että kuvanmuokkaus myöhemmin on helpompaa. Ja meikkaaja oli pettynyt, kun hän ei päässytkään lakkaamaan kynsiäni. Istuin penkissä odottelemassa, jalkoihini levitettiin meikkivoidetta ja samalla juttelin poseerauksesta Meerin kanssa. Minulle keitettiin vielä aamukahvit odotellessa ja juttelin museonjohtajan kanssa, joka oli mukana seuraamassa kuvauksia.
Sitten alkoi elämäni yksi akrobaattisemmista tunneista, kun yritin taipua asentoihin, joita minulta pyydettiin. Varpustelin, koitin taivuttaa varpaitani ”nätimpään” asentoon ja loppujen lopuksi päädyin selälleni lattialle taivuttelemaan jalkojani kuin balettitanssija. Eipä siinä, kokemus loppui kramppiin, mutta kuva saatiin otettua.
Jäin odottamaan kutsua avajaisiin, jotka pidettiin tammikuussa. Kuohuviinilasi kädessä kuuntelin, minkälainen ajatusprosessi koko näyttelyn taustavoimana varsinaisesti oli. Idea oli lähtenyt museon henkilökunnan ideoiden edestakaisesta pallottelusta, ja he olivat ottaneet Meeriin suoraan yhteyttä ja ehdottaneet yhteistyötä. Hänen suostuttuansa projektiin, olivat he vielä saaneet yliopistosta luontevan yhteistyökumppanin ja lisäksi ulkopuolisena asiantuntijana he olivat saaneet Suvi Jaakkolan kertomaan tatuointien merkityksestä ja muuttuneesta asemasta, joilla näyttelyä rytmitettiin.
Tatuoinneilla on pitkä historia, vaikka ne helposti liitetään esimerkiksi Japanissa usein vieläkin rikollisuuteen. Koutaniemi tavoitteli kontrastia tälle valitsemalla puuteriset, suorastaan persikkaiset kankaat, joihin me valokuvamallit saimme verhoutua, jotta tatuoinnit tulivat paremmin esille. Kuva-aiheiden moninaisuus ei sinänsä ollut yllättävää, ovathan tatuoinnit yhtä moninaisia, kuin ihmiset, jotka niitä ottavat. Muste iholla on myös muuttunut jo vuosien ajan yhä enemmän osaksi valtavirtaa, mikä omalla tavallaan mahdollistaa sen, että monenlaiset tarinat kuvien takana saadaan vaikka osaksi museonäyttelyä.
Kokemus oli aivan ihana ja näyttelyn tekemiseen osallistuminen tämänlaisesta, ulkopuolisesta näkökulmasta toi mukavaa vaihtelua ja näkökulmaa museotyöskentelyyn. Kehottaisinkin kaikkia katselemaan aktiivisesti museopostia ja osallistumaan tiedon keräyksiin, sekä tavaroiden lainaamisen matalalla kynnyksellä. Oman tarinan esille tuominen ei ole sinulta mitään pois, mutta museoille ja museokävijöiden kokemukselle sillä voi olla suuri merkitys.
Kirjoittaja on humanististen tieteiden kandidaatti Turun yliopistosta ja itsenimitetty museotäti joidenkin vuosien työkokemuksella.
