Miia Viljakainen
Amos Rexin uusin Ryoji Ikedan (s. 1966) näyttely ei päästä helpolla. Teokset haastavat ja aktivoivat aisteja kuljettavia hermosoluja tuottaen kaikkea hajuaistista hypnoosinomaiseen valveen ja unen välitilaan. Ikedan multimediatykitys kaappaa museokävijän taiteen sisuksiin pistelemällä pulssien rytmit uuteen tahtiin.
Mitkä aistit tuoda mukaan taidemuseoon?
Tämän jutun kirjoittamisesta innostuneena menin Amos Rexin syksyn näyttelyyn aistit – siis muutkin kuin vain näköaisti – herkkänä. Lähtökohtaisesti tehtävän piti olla helppo, onhan Ryoji Ikeda sekä säveltäjä että taiteilija. Hän on tunnettu hyvinkin monimuotoisista ja kokonaisvaltaisista teoksistaan, jotka ovat mahtipontisia liikkuvan kuvan ja teknisen äänimaailman yhdistäviä teoksia. Odotettavissa oli siis vähintään aistien (uudelleen)aktivointia.
Amos Rex on onnistunut tilojensa hyödyntämisessä taiteen moninaisuuden näkökulmasta uusien tilojensa avaamisesta vuonna 2018 alkaen. Erinomaisen vastaanoton saanut teamLab: Massless -näyttely avasi tien aisteille, liikkuvalle kuvalle, digimanipulaatiolle ja aivan uudelle tasolle viedyssä äänimaailmassa. Rehellisyyden nimissä, odotin Ryoji Ikedalta jotain saman kaltaista lyyrisyyttä, kerronnallisuutta – ja myönnettäköön – estetiikka, mitä museon avausnäyttely aikanaan tarjosi. Mutta tarjolla olikin jotain aivan muuta. Samat elementit ja tila, mutta rytmi, toisto, satunnaisuus ja yllätyksellisyys tuottivat museovierailukokonaisuuden, jota ei voi, eikä tulisikaan verrata muihin teoksiin.
Valkoisen maailmankaikkeuden kaikki värit
Ensimmäisessä salissa valot olivat sammutettuina, ainoastaan itse teoksista hehkuva liikkuva valo valaisi tilan. Ei tarvinnut paljoa herkistää muita aisteja, huomatakseen vain pohtivansa, mikä täällä haisee? Lienee erityisen kostean syksyn saattelemana tilassa haisi pahalle. Olin tunnistavinani ripauksen jalkahikeä yhdistettynä likaisten puupintojen tuomien aromien kanssa. Ehkä herkistetyt aistini pelasivat Rappakaljaa kulttuuriminäni kanssa.
Kaksi minuuttia ja haju oli pois. Olin pääsemässä itse asiaan. Ensimmäisen salin teos Mass (2023) tykitti strobovalojaan perjantaiaivojeni takaraivolohkoon. Valkoiseen neliönmuotoiseen lattialla olevaan pohjaan heijastui mustia sykkiviä kuvioita. Hallitsevina kuvioina olivat pisteistä syntyvät laajenevat renkaat. Samalla, kun näkö- ja kuuloaistini hakivat tasapainoa uuden tilan kanssa, tunsin vajoavani jonkinlaiseen hypnoottista tilaa muistuttavaan maailmaan. Silmäni etsivät turhaan symmetriaa ja toistoa, joka selittäisi teoksen. Samalla äänimaailma vahvisti ja sekoitti näkemääni. Huomasin hakeutuneeni aivan teoksen reunalle, olisi tehnyt mieli astua kielletylle alueelle.
Tämän kaltaiset teokset haastavat museokävijää, joka toivoo saavansa selityksiä elämän monimutkaisuudelle. Ne eivät kuitenkaan itsessään tarjoa muuta kuin kuvaa, ääntä, värinää, hajuja, ihmispaljoutta tai yksinäisyyttä, jotka kulkeutuvat aivoihin tuottaen aisteja. Olin jälleen saman äärellä, kuin niin usein aikaisemminkin, minulla on kaikki valta – ainakin teoriassa – muodostaa oma todellisuuteni ja ymmärrykseni taideteoksesta.
Valitettavasti teos Spin (2023) oli väliaikaisesti ”suljettuna”. Vai miten kuvataan tilaa, kun teknisistä syistä taideteos ei toimi?
Seuraavaa salia hallitsi sen keskellä oleva massiivinen kaksipuoleinen kuvaseinä. Teokset Data-verse 1 ja Data-verse 2 (2019) tulittivat jonkinlaiseen transsitilaan vaipuneita aivojani. Tempo ja rytmi olivat samat kuin edellisessäkin teoksessa, mutta mukaan tulivat värit sekä pistävät ja sykkivät sairaalasta tutut piippaavat äänet. Samalla korkean huoneen luoma avaruudellisen tilan tunne ja sen täyttävät, eri tavoin liikehtivät ihmiset sekoittivat aistejani entisestään. Hakeuduin salin reunalle istumaan, jotta voisin säästää energiaani primaareimmissa energiakuluissa, kuten pystyssä pysymisessä.
Jotta maailmassa olisi hippunen järkeä ja logiikkaa, olin tunnistavinani Data-verse 1:n tarinan, tai ainakin nyt puolestaan aivojeni otsalohko teki kaikkensa sopeutuessaan tämän massiivisen telkkarin kerrontaan. Minulle tarina oli klassinen yksityisestä yleiseen selitys maailmankaikkeudesta. Tietoja ja dataa kuvaamaan pyrkivä teos teki kaikkensa. Aivot olivat teoksessa keskeisessä roolissa jopa ihan kuvanakin muutoin hyvin abstraktissa kuvamateriaalissa. Ihmisyyden mitättömyys avaruuden käsittämättömyyden keskellä. Ja tämä kaikki hengitti sisään ja ulos aivoparkojeni hermoimpulssien sykkeessä. Ehdin siinä istuessani (teos kestää 11 min 40 sek) ajatella Minority Report -elokuvaa Teho-osasto -tv-sarjaa ja Mauri Kunnaksen Kaikkien aikojen avaruuskirjaa. Lopulta rauhoituin. Kuten terapeutitkin opastavat vain hyväksymään ajatukset ja tunteet, hyväksyin tämän teoksen. Tulkinta, oppiminen ja sopeutuminen oli helpompaa näin.
Data-verse 2 (2023) -teos oli rakennettu samaan sykkeeseen. Poukkoilemaan puolelta toiselle, jotta saisin varmuuden siitä, että teokset olivat tosiaan synkronoitu keskenään vähintään rytmikkään piippaavan äänen kautta. Teoksen jälkimmäinen puoli rakentui edellisen päälle tuoden mukaan hiukkasen lämpöä ja värejä. Parasta oli massiivisen tulipyörteistä lämpöä hehkuvan auringon ilmestyminen kuvaan. Pystyin aistimaan sen energian ja aggressiivisen hehkun joka solullani. Se tuntui turvalliselta ja tutulta. Ihmettelin vielä jälkikäteenkin, miksi tämä lämmön ja energian lähde tuntuikin niin lohdulliselta tuossa mustassa maailmankaikkeudessa.
Koska kolme ensimmäistä teosta oli aika tavalla vienyt energiani, myönnän että, kävelin viimeisen salin ja Data.Gram [no5] -teoksen varsin nopeaan tahtiin. Nautin enemmänkin ihmisjoukoista, jotka olivat kokoontuneet LED-näyttöjen eteen katsomaan ja keskustelemaan. Tämä muistutti itseäni aistieni mukavuusalueista. Vaikken aina ihmisjoukkoja jaksakaan, tarvitsen toisia muistaakseni oman ihmisyyteni ja kokonaisuuteen kuulumiseni. Pystyin aistimaan yhteenkuuluvuutta ja jakamista taiteen äärellä. Kuvittelin mielessäni ne koodaajat ja graafiset suunnittelijat tietokoneidensa äärellä yksin ja yhdessä tämänkin näyttelyn valmistusprosessissa.
Taide ja aistit
Mitä järkeä tässä kaikessa on? Olin jälleen taidehistorian peruskurssien äärellä. Mitä on taide, miksi taidetta on olemassa, tarvitsemmeko ylipäätään sitä ja kuinka voimme vastaanottaa taidetta tai sen synnyttämää selitystä siitä jostain käsittämättömästä ja näkymättömästä, jonka keskellä elämme. Jos Amos Rexin Ryoji Ikedan näyttely jotain tarjoaa, ainakin se käynnistää ja haastaa aistejamme, jalkahien haistamisesta maailmankaikkeuteen kuulumiseen saakka. Tunsin olevani kokonaisempi ja hyvällä tavalla haastettu museovierailija astuessani vitivalkoiseen eteistilaan pikimustasta näyttelytilasta.
Kirjoittaja on Kasvatustieteen ja filosofian maisteri (taidehistoria), henkilöstöpäällikkö sekä intohimoinen museokävijä ja kokemastaan kirjoittava.
