Timo Muhonen
Esineet ovat museoiden materiaalinen perusta, mutta myös yksi niiden suurimmista
päänvaivoista. Keräämisen, säilyttämisen ja poiston periaatteet ovat kokoelmapolitiikan
keskeisiä tekijöitä ja samalla eri näkökulmista tulevien vaatimusten ristitulessa; miten
kerätä samalla edustavasti ja kattavasti taloudellisten ja fyysisten mahdollisuuksien
puitteissa? Museoiden kokoelmat ovat usein viimeistäkin hyllysenttiä myöten täynnä
esineitä, eikä potentiaalisille uusille kartunnoille kyetä tällöin varojen puuttuessa
välttämättä takaamaan asianmukaisia säilytysolosuhteita ja rappeutumista hidastavaa
käsittelyä. Mikään kulttuuriin liitettävissä oleva ei ole museoille vierasta, mutta jo pelkät
fyysisten ja taloudellisten mahdollisuuksien rajat pakottavat priorisoimaan. Silloin
arvottaminen toimii kokoelmapolitiikan keskeisenä käsikassarana.
Tämä ongelma lienee tuttu kaikille museoille, mutta erityisen paljon esinekokoelmien
kartuttamiseen liittyviä kysymyksiä on pohdittu niissä museoissa, jotka tallentavat nyky- ja
lähimenneisyyttä. Tällöin esineiden tarjonta ylittää moninkertaisesti mahdollisuudet
niiden vastaanottamiselle ja säilyttämiselle. Ongelman ratkaisemiseksi on pyritty
määrittelemään erilaisia kriteerejä (esimerkiksi harvinaisuus, edustavuus, merkittävyys),
joiden pohjalta päätöksiä esineiden kartunnasta ja säilyttämisestä tehdään. Esineiden
kerääminen ja säilyttäminen perustuu näiden kriteerien pohjalta siten siihen, mikä
tietojemme valossa näyttäytyy vastaavasti harvinaisena, edustavana, merkittävänä.
Yksi suuria ongelmia on tässä tapauksessa se, että tällä hetkellä merkitykselliseltä
vaikuttava esine voi tulevaisuudessa näyttäytyä aikansa perspektiivistä vähäpätöiseltä ja
päinvastoin. Onkin tärkeää muistaa, että keruu ja säilyttäminen perustuvat universaalien
kriteerien sijaan pitkälti nykyhetken painotuksiin ja tilannetajuun. Museon näkökulmasta
tämä kokoelmien arvoon liittyvä epävarmuus voi tuntua kohtuullisen lohduttomalta, sillä
toisena aikakautena merkitykselliseksi tai kiinnostavaksi arvioitavaa materiaalia jää
tällöin – osin resurssisyistä, osin näkökulmasta johtuvista syistä – keräämättä. Onkin
huomautettu, että esimerkiksi myös ”käsittämätöntä” taidetta tulisi kerätä, jotta sitä
voitaisiin myöhemmin tarkastella arvojen mahdollisesti muututtua. Lisäksi sattuman
osuus kokoelmien muodostamisessa on joskus tutkijalle kullanarvoinen asia: kun jonkin
asian tai ilmiön dokumentointiin ei ole aikanaan liittynyt selkeitä periaatteita, voi osa
nykypäivänä tärkeänä pidetystä materiaalista tulla säilyneeksi vain sattuman kautta.
Nämä näkökulmat luovat lisäpaineita systemaattiselle keräämiselle ja tarkalle
dokumentaatiolle, eivätkä ne vaikuta yksinomaan tulevien tutkijoiden työhön vaan
kokonaisvaltaisesti museon mahdollisuuksiin kertoa menneestä maailmasta.
Museo ei ole tietenkään selvänäkijä, eikä tulevaisuuden muuttuvia tarpeita ole
mahdollista ennakoida. Näin ollen on korostettu sitä, että kokoelmapolitiikan tulee
kaikesta huolimatta perustua ennen muuta nykyhetken päämääriin ja siihen, mitä
pidämme säilyttämisen arvoisena. Museoilla ei rajallisten resurssien maailmassa ole
juurikaan varaa kokoelmapoliittisiin harharetkiin mahdollisten tulevaisuuden päämäärien
varalta.
Yllä mainituista syistä johtuen on ehdotettu sellaista esineiden keräämisen
lähestymistapaa, joka liittyy siihen painoarvoon – olipa sen ylärakenteena sitten
esimerkiksi edustavuus tai merkittävyys –, jonka objektin keräämisen arvoiseksi
määritteleminen siihen automaattisesti ja implisiittisesti sisällyttää. Kyseessä oleva esine
koetaan tällöin tällä hetkellä niin tärkeäksi, että se tulee säilyttää, ja tämä tieto avaa
eksplisiittisesti dokumentoituna myöhemmille tutkijoille ikkunan meidän aikaamme eli
siihen, minkä ja etenkin miksi me koimme jonkin esineen merkitykselliseksi. Näin
nykypäivänä kerätty esine kertoo avoimesti sen alkuperäisen kontekstin lisäksi laajemmin
sen tallentaneen aikakauden arvotuksista.
Richard Dunnin mukaan museoesineiden merkitys muuttuu ajan kuluessa, eikä tänä
päivänä hankittu esine välttämättä olekaan enää ”kaikkein edustavin” tai
”merkityksellisin” tulevaisuudessa. Tallentamalla esineen merkityksen (so. miksi tämä
esine oli tärkeä meidän ajallemme, mitä me ajattelimme sen edustavan) on tällöin
mahdollista varmistaa se, että vaikka tuleville tutkijoille ko. esine ei enää olisikaan
esimerkiksi tutkimuksen painopisteiden ja intressien muuttumisen seurauksena
merkityksellinen, he voivat ainakin nähdä syitä sille, miksi me pidimme esinettä
säilyttämisen arvoisena. Tällä on ainakin kulttuurihistoriallista tutkimusarvoa (=esineen
säilyttäminen kertoo sen säilyttäneestä ajasta jotain jo implisiittisesti, tällä tavoin myös
eksplisiittisesti). Näin ajatellen museo on tutkimushistorian kannalta erityisen
mielenkiintoinen tarkastelun kohde.
Tämäkään keräämisen periaate ei tietenkään ole ongelmaton. Sen premissinä on oletus
siitä, että osaamme arvioida tällä hetkellä tallentamamme aineiston valintaan
vaikuttaneita syitä ja aineiston todellista merkitystä ajallemme. Olisi myös uskallettua
väittää, että kaikki tämän hetken merkittävät esineet ja ilmiöt voisivat tulla näin
tallennetuiksi ja dokumentoiduiksi – jälkiviisaus on aina helpompaa kuin oleellisen esiin
seulominen silloin, kun siihen olisi konkreettista kosketuspintaa.
Käyttökelpoinen idea kokoelmapoliittisten pelkojen lievittämiseksi on löydettävissä myös
Adele Silverin määritelmästä, jossa korostetaan museoon kuulumattomia ominaisuuksia.
Sen tärkein viesti lienee tässä tapauksessa kokoelmien kartuttamisen periaatteisiinkin
liittyvä mahdollisuus muuttaa museota sen mukaan, minkä koemme tärkeäksi: ”Museums
are inventions of men, not inevitable, eternal, ideal nor divine. They exist for the things
we put in them, and they change as each generation chooses how to see and use those
things.” Ja museohan on historiansa aikana muuttunutkin aina sen mukaan, millaisena se
on nähty ja millaisena se on haluttu nähdä. Tämä on luonnollista kehitystä, eikä sitä voi
tai ole syytä estää, sillä museo on ennen muuta kulttuurin konstruktio. Ja mikä tärkeintä,
tätä kehitystä ei myöskään kannata pelätä ”väärän” kokoelmapolitiikan kannalta, sillä
kokoelmapolitiikka heijastaa tuleville tutkijoille sen kautta tallennetun menneisyyden
lisäksi enemmän tai vähemmän oman aikamme arvoja, käsityksiä ja näkökulmia.