Museokokoelmat ja historiallisen ajan arkeologianesinebiografinen tutkimusprosessi – metodologisia jabyrokraattisia havaintoja

Visa Immonen

Kansatieteilijä Ilmar Talve hahmottelee vuonna 1979 julkaistussa artikkelissaan
museoesineisiin liittyvän tiedon tuottamisprosessia. Hänen lähtökohtanaan on Pertti J.
Pellon ja Gretel H. Pellon näkemys antropologisen tutkimuksen kulusta.¹ Sen
mukaisesti Talve katsoo esineiden museossa olevan ”reaalisen maailman
jäsentelemätön todellisuus”, josta erinäisten vaiheiden jälkeen päädytään tieteelliseen
tietoon.² Talven malli on erittäin ongelmallinen esinetutkimuksen esikuvaksi.³
Museoiden esinekokoelmat eivät ole millään lailla yksinkertainen viipale
menneisyyttä tai nykykulttuuria, joka olisi ikään kuin leikattu veitsellä ja siirretty
kakkulapiolla museoon ja josta voitaisiin tutkimuksen myötä rekonstruoida kakun
kokonaisuus. Museokokoelmat ovat hyvin moninaisten ja eriaikaisten tekijöiden
yhteisvaikutuksesta muodostuneita esineryhmiä. Tämä suodattuneisuus ja ajallinen
kerroksellisuus määrittää tutkimusta jo alusta lähtien – kysymyksenasetteluista aina
esitettyihin loppupäätelmiin saakka.

Arkeologisen esinetutkimuksen metodologian keskeisimpiä tehtäviä on
museokokoelmien kompleksisuuden tiedostaminen ja sen vaikutusten käsitteleminen
osana tutkimusprosessia, esinetutkimuksen rajojen osoittaminen. Kokoelmiin liittyviä
metodologisia ongelmia on käsitelty jonkin verran kansatieteellisissä ja
kulttuurihistoriallisissa yhteyksissä, mutta arkeologiassa keskustelu on ollut tätäkin
vaimeampaa ja keskittynyt esihistoriallisiin kokoelmiin. Historiallisen ajan
arkeologian kiinnostus kulttuurihistoriallisin ja kansatieteellisiin museokokoelmiin on
kuitenkin luonut tarpeen myös niitä koskevalle metodologiakeskustelulle.

Seuraavassa käsittelen, millaiseksi historiallisen ajan arkeologian esinetutkimuksen
prosessi on mahdollista hahmottaa, jos lähtökohdaksi valitaan esineen elinkaaren eli
biografian tutkimus. Lisäksi esittelen tutkimukselle keskeisiä suomalaisia
museokokoelmia ja -arkistoja ja niiden käytäntöjä, jotka vaikkapa pro gradu
-tutkielmaa laativa kohtaa tutkimustyössään. Lopuksi pohdin, miten esinekokoelmien kirjavuutta ja eriaikaisuutta voidaan lähestyä esinebiografisessa tutkimuksessa ja
millaisia lähdekriittisiä seikkoja tutkimuksen kuluessa joutuu ratkomaan.⁴

Biografia arkeologiassa ja antropologiassa

Biografian eli elinkaaren käsite on elvyttänyt kansainvälistä kiinnostusta
arkeologiseen esinetutkimukseen. Myös eräissä suomalaisissa arkeologian alan
tutkimuksissa esinebiografia on nostettu keskeiseksi teoreettiseksi käsitteeksi.⁵
Biografia onkin osoittautunut arkeologiassa toimivaksi välineeksi, jolla laajentaa
typologis-kronologisiin kysymyksiin rajautuneen esinetutkimuksen piiriä. Käsitteen
joustavuus ja monimerkityksisyys sallii sen soveltamisen erilaisiin tutkimuskohteisiin
sekä osana erilaisia aineellisen kulttuurin teorioita, mutta samalla sen epämääräisyys
voi hankaloittaa laajan tutkimuskirjallisuuden lukemista ja ymmärtämistä.

Eri tieteenalat, arkeologian tutkimussuuntaukset ja jopa yksittäiset arkeologit ovat
määritelleet biografian käsitettä moninaisesti. Näiden erojen havaitseminen ja
kontekstualisoiminen auttaa biografian käsitteen suomien mahdollisuuksien
hyödyntämistä. Merkittävimmät biografian käsitteelliset erot sijoittuvat
antropologisten ja arkeologisten tekstien välille, sillä arkeologit rakentavat
tutkimuksensa usein antropologisille käsityksille esinebiografiasta, mutta vievät niitä
samalla arkeologisempaan suuntaan.

Biografian alkuperä on historiankirjoituksessa, jossa ihmisten teoista on rekonstruoitu
elämänkaaria. Samankaltaisesti taidehistoriassa taideteokset voidaan tulkita ne
luoneiden taiteilijoiden elämän kautta tai taiteilijan elämäkertaa rekonstruoida hänen
tekemiensä teosten sarjana.⁶ Antropologiassa esinebiografian käsite alkoi saada
jalansijaa 1980-luvulta lähtien.⁷ Se esiteltiin ratkaisuna teoreettiseen umpikujaan,
johon antropologisen aineellisen kulttuurin tutkimuksen katsottiin ajautuneen.
Yhtäältä marxilaiset teoriat ja toisaalta strukturalistiset lähestymistavat näyttivät
johtaneen aineellisuuden häviämiseen kulttuurintutkimuksesta.

Huolimatta siitä, että marxilaisissa teorioissa painotetaan hyödykkeiden ja
tuotantomuotojen materiaalisuutta yhteiskunnallisen toiminnan analysoimisessa,
kulutushyödyke kutistetaan vain modernin, kapitalistisen tuotantotavan edustajaksi.
Aineellisuuden kustannuksella tulkinnoissa korostuvat tuotanto-, kulutus- ja
omistusrakenteet. Karl Marxin teksteistä on kuitenkin luettavissa laajempi, myös
muihin yhteiskuntamuotoihin ja aikakausiin soveltuva käsitys hyödykkeestä, jossa
niiden keskeiseksi piirteeksi nostetaan esineiden vaihto, vaihdon muodot ja
hyödykkeiden käyttöarvon sosiaalinen ulottuvuus.⁸ Biografian käsite kuvaa esineiden
asemaa ja liikettä sosiaalisena ilmiönä tarkastellussa vaihdossa. Siten sen avulla toivottiin tuotavan kapitalistisen yhteiskunnan talousanalyysin rinnalle
kulttuurintutkimuksen käsitteistöä.

Yhtä lailla biografinen suuntaus on mahdollista tulkita vastareaktioksi
strukturalismille, jossa kärjistyneimmillään aineellisen kulttuurin ilmiöt johdetaan
suoraviivaisesti syvärakenteista. Aineellisuus syvärakenteiden paljastamisen pintaaineistona
saattaa päätyä siihen, ettei itse esineillä ja niiden vaihdolla ole lopultakaan
merkitystä – keskeistä on se, millaisia merkitysrakenteita niistä voidaan lukea.
Biografian käsitteen avulla haluttiin huomion kääntyvän jälleen artefakteihin,
hyödykkeisiin ja niiden kiertokulkuun yhteisössä. Tällöin merkitykset eivät ole
esineissä vain läsnä, vaan ne pikemminkin rakentuvat esineiden liikuttamisissa ja
tavoissa rakentaa artefaktein yhteyksiä ihmisten ja ilmiöiden välille.

Antropologiassa biografian käsite on kiertynyt, jos seurataan Felipe Gaitán
Ammannin jaottelua,⁹ kolmenlaisen tematiikan ympärille. Ensinnäkin sitä on käytetty
vaihdon muotojen tarkastelussa kuvaamaan esineiden liikettä tuotteistumisen ja
singularisoitumisen välillä.¹⁰ Tällöin biografia kuvaa sitä, miten esineet ovat
kulutushyödykkeitä. Hyödykkeisyys on nimittäin vain yksi esineen mahdollinen tila,
ja monet moderninkin maailman esineet vaihtavat luonnettaan elinkaarensa aikana.
Tyhjä valokuva-albumi paperikaupan hyllyssä on hinnoiteltu hyödyke. Asiakkaan
ostettua albumin ja täytettyään sen sivut esimerkiksi lomakuvillaan kuvakansio
menettää puhtaan hyödykkeisyytensä. Albumista tulee muistojen ja tunteiden varasto,
jonka omistaja voi katsoa olevan hintaa vailla – sitä ei myydä. Jos kuitenkin albumin
kokoajan käsitys lomastaan tai perheestään muuttuu tai hän kuolee, albumi palaa
hyödykkeisyyden tilaan huutokaupan tai antikvariaatin tuotteena. Biografian
käsitteellä pyritään kuvaamaan ja analysoimaan näitä esineiden liikkeitä erilaisten
käyttöyhteyksien välillä.

Toiseksi biografian käsitteellä voidaan viitata esineiden metaforiseen rooliin
sosiaalisten suhteiden muokkaamisessa. Esimerkissä valokuva-albumista sen sivut
muistoillaan täyttänyt henkilö vahvistaa käsitystään menneisyydestään albumin
avulla. Tällöin albumin polttaminen on äärimmäinen tapa osoittaa muuttunutta
käsitystä esimerkiksi itsestään tai jostakusta toisesta albumin kuvissa esiintyvästä
henkilöstä. Nyt biografian käsite muuntuu kuvaamaan sitä, miten ihmiset hahmottavat
ja muokkaavat elämäkertojaan esineiden avulla. Painopiste ei ole niinkään jonkin
tietyn esineen tai esineryhmän biografiassa vaan siinä, kuinka käyttäjä punoo
artefaktin omaan biografiaansa ja identiteettinsä.¹¹

Kolmanneksi biografian käsite voi toimia avaimena seremoniallisesti tärkeiksi
luokiteltujen esineiden sosiaalihistoriaan. Tavallisesti nämä poikkeukselliset ja
näyttävät esineet ovat olleet keskeisiä yhteisöjen jäsenten kokoontumisessa ja
jaettujen merkitysten välittämisessä. Valokuva-albumi on kyllä hyvin tärkeä esine
siihen muistonsa tallettaneelle ihmiselle, mutta tässä katsannossa korostunut asema on
yhteisöllisyyden tuottamilla, sille merkityksellisiksi nostetuilla esineillä, kuten
kruunulla, jolla Unkarin ensimmäinen kuningas Pyhä Tapani (István) I kruunattiin.¹²

Ajallisuuteen kiinnittyneenä käsitteenä biografia on tuonut antropologiaan muassaan
kertomuksellisuuden eli esineen elinkaarien hahmottamisen kokonaisuuksina sekä
ajatuksen kertomuksissa ja sosiaalisessa kierrossa esineille muodostuvasta
toimijuudesta. Historiankirjoituksessa toimijuus suodaan tavallisesti vain tietyille
ihmisille, mutta antropologisessa esinebiografiassa se ei ole välttämättä vain
inhimillistä. Toimijuutta on ihmisillä mutta myös esineillä. Ne rakentavat
identiteettejä ja niiden käyttö saa ihmiset käyttäytymään tietyin tavoin.
Antropologiassa biografiat eivät olekaan enää ihmiskeskeisiä, vaan ne hajoavat
esineiden toimijuuteen. Esinebiografisessa katsannossa taiteilija ei yksinkertaisesti
ilmaise itseään teoksissaan, päinvastoin hänen taiteilijuutensa, toimijuutensa toteutuu
niissä.

Esineen elinkaari historiallisen ajan arkeologiassa

Vaikka esinebiografisen tutkimuksen vuonna 1986 julkaistussa klassikossa, The
Social Life of Things -kokoelmassa oli jo mukana arkeologisiakin artikkeleita,
muinaistutkimukseen biografian käsite alkoi saapua vasta 1990-luvun loppupuolella.
Antropologiasta siirrettynä esinebiografia on lisännyt arkeologian kiinnostusta
esineiden liikkeisiin erilaisten kontekstien ja arvomaailmojen välillä.
Muinaistutkimuksessa esinebiografiasta on muovautunut entisestään tiukemmin
esinekeskeinen sekä aineellisuutta ja esineiden aineellisuuden vaikutuksia tähdentävä
lähestymistapa. Sekä arkeologiassa että antropologiassa käsitteen uudenlaisiin
määrittelyihin on niveltynyt kritiikkiä, jossa aiempien esinebiografisten tutkimusten
katsotaan edelleen laiminlyöneen liiaksi artefaktien aineellisuuden merkitystä. Esineet
eivät edelleenkään ole aineellisia.¹³

Erot antropologian ja arkeologian tavoissa lähestyä esinebiografiaa juontuvat niiden
tutkimusaineistojen eroista. Chris Caple on kuvannut näitä eroavaisuuksia esimerkillä
autoista nykykulttuurin esineinä. Kadunreunaan pysäköidystä autosta kykenee lähes
jokainen esittämään jonkinlaisia päätelmiä. Eräät, etenkin monet pikkulapset,
tunnistavat varmasti auton mallin sekä valmistajan, mutta ilman näitä täsmällisiä
tietojakin on jokaisen suhteellisen helppo sanoa jotain auton rahallisesta arvosta ja sen
kunnosta (likaisuus, ruosteisuus, kolhut) sekä auton herättämistä mielleyhtymistä
(urheilu- vai perheauto?). Lisäksi voidaan arvella jotain sen omistajan mausta,
varakkuudesta sekä sosiaalisesta asemasta ja ehkä jopa ajotaidosta. Autojen
moninaisten merkitysten tarkastelu vaatii kuitenkin runsaasti suullista ja kirjallista tietoa. Antropologialla on pitkälliset perinteet esineiden tuotannon ja käytön
tutkimuksessa sekä artefaktin tutkimisessa osana taloutta ja merkitysjärjestelmiä.
Päätelmät perustuvat pitkälti tietoihin, jotka on koottu suorin havainnoin sekä
haastatteluin. Sen sijaan muinaisuuden esineistä tällaisten päätelmien tekeminen on
paljon hankalampi, pitkällisempi ja ehkä osin mahdotonkin prosessi.¹⁴

Toisin kuin antropologiassa, arkeologiassa tutkitaan usein suuria esineryhmiä, ei
yksittäisiä seremoniaesineitä. Biografisten eli erikoisten ei-hyödyke-esineiden ja
muiden hyödyke-esineiden välinen tiukka jaottelu on siksi ongelmallinen. Yhtä
ongelmallinen on oletus, että vain tietynlaisilla esineillä voisi olla omistajansa piirteitä
ja siten vain ne ovat biografisia esineitä. Arkeologiassa biografia on haluttu ymmärtää
paljon laajemmin esineiden aineellisuuden elämänhistoriaksi, jotta käsitteellä olisi
tutkimuksellista sovellettavuutta. Esinebiografisissa tutkimuksissa onkin pureuduttu
nimenomaan artefaktien aineellisiin piirteisiin, niiden valmistukseen ja käyttöön.
Antropologisen tutkimuksen metaforiset ja merkityksellisiksi koetut esineet jäävät
usein mykiksi arkeologisissa löytöyhteyksissä, mikäli tutkimus rajoittuu
hyödyntämään antropologisesti kokoon kursittua biografian käsitettä.

Suurin osa tämän hetken arkeologisista esinetutkimuksista on asetettavissa kahteen
luokkaan. Ensimmäisenä ovat yksittäisten analyysitekniikoiden tulosten tai
yksittäisten löytöjen julkaisut. Toisena luokkana ovat aineellisen kulttuurin ilmiöiden
teoreettiset tutkielmat, joissa jokin esine tai esineryhmä on esimerkin tai
tapaustutkimuksen asemassa. Perinteisiä aineistojulkaisuja tehdään kansainvälisesti
varsin vähän. Kaikkein antoisimmalta esinetutkimus vaikuttaa kuitenkin silloin, kun
arkeologisia, kirjallisia, kuvallisia sekä luonnontieteellisiä aineistoja nivotaan yhteen
ja kyetään ylittämään jaottelu aineisto- ja teoriakeskeisiin tuloksiin. Biografisen
tutkimuksen kannalta merkittävä ongelma on kuitenkin sellaisten metodien puute,
jotka punoisivat teoreettiset käsitteet ja aineistot yhteen. Biografian käsite ilmestyy
moniin tutkimuksiin vasta niiden loppupäätelmien yhteydessä.

Biografian teoriasta tutkimusmenetelmiin

Eräs tapa jäsentää biografisen esinetutkimuksen prosessia on ottaa lähtökohdaksi
Chris Caplen hahmottelema Object production and use sequence eli OPUS-malli,
joka kuvaa esineen tuotannon ja käytön ketjua. Malli on tutkimusta jäsentävä kaavio
siitä, kuinka esine muovautuu raaka-aineesta tuotteeksi, miten sitä käytetään sekä
kuinka se poistetaan käytöstä ja viimein musealisoituu.¹⁵ Jos Caplen pragmaattinen
malli hyväksytään, esineen elinkaaren tutkimusprosessi pyrkii tällaisen mallin
rekonstruoimiseen esineen tai esineryhmän valmistuksesta, käytöstä ja deponoinnista.
Esinebiografiaa jäljittävän tutkimuksen on otettava huomioon itse esinemateriaali,
artefaktiin vaikuttaneet formaatioprosessit sekä esineen käytöstä kertovat kirjalliset ja
kuvalliset lähteet.¹⁶ Esine on vain yksi osa rakennettua mallia, ja etenkin
aineistoryhmien väliset ristiriitaisuudet ja aukot ovat tutkimuksen kannalta hedelmällisiä. Pelkästään kirjallisten lähteiden perusteella aasi oli lähes tuntematonta
Suomessa keskiajalla, mutta kaivausaineistoista lasia tunnetaan runsaasti, mikä
pakottaa arvioimaan kirjallisten lähteiden luonnetta uusin silmin. Päinvastaista
tapausta edustavat metallikattilat. Niitä mainitaan suhteellisen usein keskiaikaisissa
asiakirjoissa, muun muassa testamenteissa, mutta kattiloita tunnetaan niukasti
arkeologisesta aineistosta.¹⁷

Elinkaarta selvitettäessä ei kaikkia sen vaiheita voida pohjustaa yhtä vahvasti
esineaineistoon. Siihen ei yksinkertaisesti ole edellytyksiä. Muun muassa
kaupunkikaivauksilla esineiden löytökontekstit ovat harvoin sellaisia, että ne
kertoisivat esineen käytöstä ennen sen pois heittämistä, sillä löydöt ovat pääasiassa
tunkioista ja likakuopista. Päätelmät esineen aiemmasta käytöstä eivät siten voi
perustua pelkästään löytöyhteyteen. Usein juuri esineiden biografian alkuvaiheet ovat
kaikkein hankalimmin saavutettavissa.

Huolimatta lähdeaineiston vajavaisuuksista biografian ajatteleminen auttaa
huomaamaan esineen valmistuksessa ja käytössä sellaisia seikkoja, jotka ilman mallin
laatimista jäisivät käsittelemättä. Samalla elinkaaren eri vaiheiden seuraaminen ohjaa
analysoinnin ja tulkitsemisen järjestelmällisyyteen. Johdonmukaisuus puolestaan lisää
tutkimuksen argumentoinnin uskottavuutta.

Toisinaan voi työn rajaamisen kannalta olla etu, ettei se yritäkään mallintaa esineen
tai esineryhmän koko elinkaarta, vaan painottaa jotakin mallin osa-aluetta, kuten
valmistustekniikoita ja käsityöläisyyttä tai kulutusta ja pois heittämistä. Yhtä lailla
perusteltua voi olla jättää koko biografian käsite pois tutkimuksesta ja työstää se aivan
toiselta pohjalta. Saa tutkimusprosessi millaisen muodon sitten tahansa, arkeologisen
esinetutkimuksen kysymyksenasettelut koostuvat perinteisesti kuudesta eri
aihealueesta ja niiden yhdistelmistä:¹⁸

1. Luokittelu, joka pohjimmiltaan on jossain määrin kaikkien esinetutkimuksen
   kysymyksenasettelujen taustalla.
2. Ajoittaminen. Löytöjen ja löytöyhteyksien ajoittaminen ovat perinteisiä
   esinetutkimukselle asetettuja tehtäviä. Muun muassa kaupunkikaivauksilla
   alustavat kaivauskontekstien ja rakenteiden ajoitukset perustuvat edelleen mitä
   suurimmassa määrin keramiikkaan ja rahoihin. Luonnontieteellisillä
   menetelmillä suoritetut ajoitukset saadaan vasta viiveellä.
3. Valmistustekniikat.
4. Kauppasuhteiden selvittäminen. Kauppa on ajoittamisen lisäksi arkeologisen
   esinetutkimuksen vakiintuneimpia kiinnostuksen kohteita. Esineitä voidaan
   kaupan ohella lähestyä laaja-alaisemmin kulttuurikontaktien jälkinä ja
   vaikutteiden leviämisen välineinä. Keskiajan löytöaineistoa on edellisinä vuosikymmeninä tulkittu hansakulttuurin leviämisen ja vaikutusten
   merkkeinä.
5. Esineiden kierron mallinnus, mikä sisältää niiden valmistuksen, vaihdon ja
   pois heittämisen muodot, tutkimusaineiston valikoitumiseen vaikuttaneet
   formaatioprosessit ja viimein esineiden musealisoitumisen tavat.
6. Esineiden tarkastelu sosiaalisina merkkeinä, välineinä ja käytäntöinä.
   Esineiden merkitysten tutkimus voi muun muassa tarkoittaa artefaktien
   hyödyntämistä sosioekonomisina mittareina tai semioottisina merkkeinä
   kulutus- ja viestintämuotojen selvittämisessä.

Tie esineiden luo käy arkistojen kautta

Kun alustava tutkimuskysymys ja siihen vastaamisen tavat alkavat hahmottua,
museokokoelmissa oleviin esineisiin tutustuminen tulee yhä tähdellisemmäksi. Joskus
alkuinnostuksen jälkeen tutkimusaineisto osoittautuukin riittämättömäksi. Se ei riitä
asetettuihin kysymyksiin vastaamiseen tai on liian pieni pro gradu -tutkielman
vaatimuksiin. Silloin tutkimuskysymyksiä on muokattava tai vaihdettava koko
tutkimusaihe toiseksi. Joka tapauksessa esineisiin tutustuminen mahdollisimman pian
tutkimusprosessin alussa auttaa välttämään pettymyksiä ja turhaa työtä.

Useimmiten museoiden arkistoihin tutustuminen järjestyy ongelmitta. Sen sijaan
Suomessa aivan kuin muuallakin Pohjoismaissa opiskelijoiden ja tutkijoiden on yhä
vain vaikeampi saada itse esineitä tutkittavakseen. Aiempiin vuosikymmeniin nähden
byrokratian määrä esineiden näkemiseksi on lisääntynyt kaikkine yhteydenottoineen
ja lupa-asioineen. Syy tilanteeseen on museoiden resurssien puute, mikä heijastuu
haluttomuutena käyttää henkilökunnan aikaa esineiden siirtämiseen
kokoelmavarastoista tutkijoiden eteen sekä heidän avustamiseensa. Toinen vaikutin
on tekijänoikeuksien valvominen.

Historiallisen ajan arkeologian kannalta tutkimusaineisto ei ole yhtä selkeästi
keskittynyt yhteen paikkaan kuin esihistorialliset löydöt Museoviraston arkeologian
osastolle, vaikka keskeisimmät ja laajimmat historiallisen ajan kokoelmat ovat kyllä
Museovirastossa ja Kansallismuseossa. Tärkeitä kokoelmia on myös
maakuntamuseoiden sekä pienempien, 1800-luvulla perustettujen museoiden hallussa.
Näitä pienempiä kokoelmia on yleisesti ottaen tutkittu vähemmän, ja niissä voi
edelleen törmätä yllättäviin löytöihin. Etenkin keskiajan kaupunkiarkeologiset löydöt
ovat pienemmissä museoissa, eivät Museoviraston kokoelmissa.

Keskiajan tutkimuksen aarreaitta on Turun maakuntamuseo, mutta keskiajan osalta
mannersuomalaisilta usein unohtuvat Ahvenanmaan museon laajat kokoelmat.
Kiinnostavia museoita keskiajan tutkimuksen kannalta ovat myös Satakunnan museo
Porissa, Rauman museo, Porvoon museo ja Tampereen Vapriikki sekä Turun
tuomiokirkkomuseo. Tietenkin myös Turun yliopiston arkeologian oppiaineella on
oma löytökokoelma.

Seuraavassa esittelen historiallisen ajan arkeologian esinetutkimuksen kannalta
tärkeimpien kokoelmakokonaisuuksien käyttöä. Ne ovat Museoviraston arkeologian
osasto, Kansallismuseon historian ja kansatieteen yksiköt sekä Turun
maakuntamuseo.

Museoviraston arkeologian osasto

Arkeologian osasto sijaitsee Nervanderinkatu 13:ssa, ja kuten museoiden arkistot
yleensäkin, se on auki virka-ajalla eli klo 8.00–16.15. Arkistosta vastaa
arkistonhoitaja Sanna Saunaluoma, joka myös neuvoo sen käytössä. Arkistohuoneessa
ei ole juuri työtilaa, mutta vieraat voivat käyttää arkistohuoneen ulkopuolella olevia
niin sanotun Bermudan kolmion työpöytiä.

Arkeologian osaston arkistossa ovat saatavilla seuraavat kokonaisuudet:

• Pääluettelo
• Kaivauskertomukset
• Inventointikertomukset
• Verifikaatit eli kirjeenvaihto esimerkiksi irtolöydön lähettäjän ja Museoviraston välillä
• Luetteloja muissa museoissa olevista esineistä, myös luovutetun alueen osalta
• Kartat eli topografiset kartat, kaivauskartat sekä Venäjän kartat
• Valokuvien vedokset
• Piirrokset
• Edesmenneiden tutkijoiden jälkeenjääneet dokumentit
• Petroskoin museon esinekokoelmista jatkosodan aikana laaditut piirrokset
• Lehtileikearkisto, joka ei ole varsinaisessa arkistohuoneessa, mutta samassa kerroksessa. Se sisältää lehtileikkeitä etenkin vanhoista kaivauksista, ja voi olla hyödyllinen raportoimattomien kaivausten selvittelemisessä.
• Museoviraston kirjaston takahuoneessa on luovutetun alueen museoiden jälkeenjääneet paperit, jotka saattavat olla mielenkiintoista luettavaa arkeologisestikin

Arkistoon tutustumiseen tai tietyn aihepiirin ja esineryhmän tutkimiseen ei tarvita
lupia, eikä arkiston käytöstä tarvitse maksaa. Sen sijaan valokopioista peritään
korvaus aivan kuten valo- ja diakuvien jäljennöksistä. Tutkija voi itse ottaa
arkistoaineistosta, esimerkiksi kartoista, digikuvia tutkimusmuistiinpanoja varten,
mikä on vakiintunut periaate suomalaisissa julkisissa arkistoissa.

Kokoelmien tutkiminen aloitetaan arkistoselvityksellä, jonka jälkeen halutuista
esineistä lähetetään esineiden esilleottopyyntö vaikkapa sähköpostitse osaston yliintendentti
Leena Ruonavaaralle. Pääasiassa esineiden saaminen tutkittavaksi on
ongelmatonta, sillä arkeologian osaston kokoelmavarastot ovat Helsingissä.
Käyttörajoituksia voivat kuitenkin aiheuttaa esimerkiksi esineen kunto tai sen deponointi muualle. Mikäli esine on lainattu esimerkiksi maakuntamuseoon, siitä
pitäisi olla arkistossa piirros, valokuva tai mahdollisesti molemmat. Resurssien
niukkuuden tähden pro gradu -työtä tekevälle Museovirastossa ei tavallisesti avata
vitriinejä ja noudeta esineitä näyttelyistä tutkittavaksi.

Vaikka esineiden tutkimiseen ei tarvita lupaa, muun muassa alkuaine- ja
ajoitusanalyyseja varten tarvitaan Museoviraston myöntämä kajoamislupa. Myös
osteologiseen analysointiin tarvitaan lupa, jos artefakteja kuljetetaan pois museon
tiloista. Luvanvaraisten analyysien tulokset ovat luettavissa arkistossa, sillä
kajoamisluvan ehtoihin sisältyy velvollisuus toimittaa ne Museovirastoon. Esineiden
kuvaamiseen tarvitaan aina lupa, joka pyydetään allekirjoittamalla täytetty
kuvauslupalomake. Arkeologian osastolla tekijänoikeuksia valvoo yli-intendentti,
jolta kannattaa pyytää kuvauslupa jo ennen kuvaustilannetta.

Kansallismuseon historian yksikön kokoelmat

Kansallismuseon historialliset kokoelmat ovat pääasiassa historian yksikön ja
kansatieteen yksiköiden alaisuudessa, mutta tutkimusaiheesta riippuen myös
Rahakammion ja Suomen merimuseon kokoelmat voivat olla tärkeitä. Historian
yksikön arkisto sijaitsee Nervanderinkatu 13:ssa ja siitä vastaa arkistosihteeri Anne
Laurila. Luultavasti hänet tapaa usein arkistoon mennessä, sillä historian yksikön
arkiston vierailijoita pyydetään täyttämään arkistonkäyttöön liittyvä lomake. Mitään
varsinaista lupaa arkiston käyttöön ei kuitenkaan tarvita.

Historian yksikön arkiston tärkeimmät kokonaisuudet ovat seuraavat:

• Pääluettelo. Historiallisten kokoelmien pääluettelo on alkuosaltaan yhteinen arkeologian osaston kanssa, mutta se eriytyi osastokohtaiseksi vuonna 1925. Koska Turun yliopiston arkeologian oppiaineen arkistossa on jäljennettynä arkeologian osaston pääluetteloa vuoteen 1986, sitä tutkimalla voi perehtyä myös historiallisten kokoelmien varhaisimpaan osaan.
• Topografinen arkisto. Arkisto koostuu kunnittain aakkostetuista koteloista, joihin on koottu tietoja muun muassa sanoma- ja aikakauslehdistä sekä kaikesta Museoviraston käymästä kirjeenvaihdosta. Koteloihin on kerätty paikkakuntakohtaisesti myös pääluettelossa olevien esineiden kokoelmanumeroita. Lisäksi koteloissa ovat Kansallismuseon inventointitoiminnan tulokset muun muassa Suomen kirkkojen osalta. Topografinen arkisto on tutkijalle erittäin hyödyllinen, mutta sen kokoaminen ei ole ollut aina yhtä järjestelmällistä, eikä sitä ole juuri lainkaan kartutettu pariinkymmeneen vuoteen. Tietojen lisäämistä ei ole varsinaisesti lopetettu, mutta tosiasiallisesti arkistoon lisätään nykyisin vain muutamia asiakirjoja tai lehtileikkeitä vuodessa. Suomen kirkkojen inventointityö lopetettiin puolestaan 1990-luvulla, minkä vuoksi näitäkään tietoja ei arkistoon kerry. Topografisen arkiston tietoja ei ole siirretty digitaalisiin tietokantoihin, ja ainoastaan sen kirkollinen aineisto on mikrokuvattu.
• Esinekortisto. Kortistoon on koottu suurin osa pääluettelossa olevista esineistä esinekategorioittain. Sen käytössä kannattaa olla mahdollisimman laajaalainen ja katsoa tutkimansa esinekategorian lisäksi ajallisia (keskiaika, 1500-luku) sekä raaka-aineen mukaisia kategorioita. Tietojen tarkistaminen eri tavoin ristiin on osoittautunut hyödylliseksi. Esinekortiston taso vaihtelee suuresti. Parhaimmillaan esinekortteihin on liitetty piirroksia, valokuvia ja kirjallisuusviitteitä ja jopa ajoituksia. Joskus esineestä ei ole ilmoitettu muuta kuin sen nimi ja numero. Esinekortistoa ei ole päivitetty vuoden 1992 jälkeen, ja siksi uusimmat esineet ovat ainoastaan pääluettelossa sekä elektronisessa tietokannassa.¹⁹
• Valokuvien vedosarkisto. Vedoksista kannattaa aina tarkistaa tutkimansa esineryhmän kuvat. Joskus kuvissa on mukana esineitä, joita ei ole syystä tai toisesta esinekortistossa tai ylipäänsä Kansallismuseon kokoelmissa.
• Edesmenneiden tutkijoiden jälkeenjääneitä dokumentteja.
• Christina Cleven kokoama keskiaikainen kirkkojen kalkkimaalausten ikonografinen indeksi. Aiemmin indeksiä säilytettiin historian yksikön arkistossa, mutta nykyisin se on siirretty kuva-arkistoon.

Kun on kyse historian yksikön esineistä, esilleottopyyntö osoitetaan sen intendentille,
Helena Edgrenille. Toisin kuin arkeologian osaston kokoelmat, historialliset
kokoelmat ovat pääasiassa Orimattilassa Museoviraston keskusvarastossa. Siellä
käymisestä on sovittava hyvissä ajoin etukäteen. Keskusvaraston yhteyshenkilö on
intendentti Seija Sarkki-Isomaa. Orimattilassa on vuokrattavia tutkijanhuoneita, joihin
esineet siirretään tutkittaviksi ja valokuvattaviksi. Tutkijahuoneiden käytölle on
vuorokausimaksut. Suinpäin ei Orimattilaan kannata lähteä matkustamaan. Joissakin
tapauksissa, jos esineitä on vähän, ne voi nimittäin saada tilattua Helsinkiin.
Keskusvaraston ja Helsingin välillä on säännöllinen esinekuljetus, mutta se on
tarkoitettu Museoviraston omalle henkilökunnalle, joten tilaaminen täytyy suorittaa
talon väen kautta.

Rakennushistorian osaston arkeologisissa kaivauksissa talletetut kaivauslöydöt ovat
historian yksikön ja sen pääluettelon alaisuudessa. Historiallisten kohteiden
tutkimusraportit löytöluetteloineen ovat kuitenkin rakennushistorian osaston omassa
arkistossa, joka sijaitsee Kulttuuritalossa Sturenkatu 4:ssä. Arkisto on auki
sopimuksen mukaan, joten siihen tutustumiseksi on otettava yhteys arkistonhoitaja
Leena Laaksoon.

Rakennushistorian osaston ohella myös Kansallismuseon konservointilaitoksen
arkistolla saattaa olla merkitystä esinetutkijalle. Konservointilaitos sijaitsee
Kansallismuseon päärakennuksen takana, pihan perällä. Sillä on oma diaari, jota on
pidetty 1800-luvulta lähtien. Siihen on merkitty aikajärjestyksessä suuri osa esineiden
tulemisista ja menemisistä sekä niille tehdyistä operaatioista. Diaari voi olla
hyödyllinen selvitettäessä jonkin pitkään tutkitun kohteen löytöesineistöä. Kaikkein
vanhimmista 1800- ja 1900-luvun tutkimuksista ei yleensä ole kovin paljon tietoja saatavilla, joskus ei edes selkeätä tietoa siitä, milloin tietyt kaivaukset on suoritettu.
Konservointidiaarin avulla saattaa kuitenkin olla mahdollista jossain määrin selvittää
tutkimusten kronologiaa sen mukaan, milloin mikin esineryhmä on konservoitavaksi
saapunut. Konservointilaitoksella arkeologisen aineiston parissa työskentelee eniten
tutkija Leena Tomanterä.

Kansallismuseon kansatieteen yksikön kokoelmat

Samoin kuin arkeologian osasto ja historian yksikkö, myös kansatieteen yksikkö
sijaitsee Nervanderinkadulla. Kansatieteen kokoelmat eivät välttämättä vaikuta
historiallisen ajan arkeologin kannalta yhtä houkuttelevilta kuin muiden osastojen,
mutta niihin tutustuminen voi osoittautua kannattavaksi. Kansatieteen suomalaisugrilaista
ja yleisetnografista kokoelmaa on ehkä turhaankin laiminlyöty. Kansatieteen
kokoelmiin ovat päätyneet pääosa ajoittamattomista suolöydöistä sekä niin sanottujen
kansatieteellisten kaivausten löydöt. Kansatieteen yksikön esineet edustavatkin laajaa
ajallista periodia esihistoriasta historiaan.

Kansatieteen yksiköllä on muiden arkistojen tapaan pääluettelo, joka on tosin paikoin
aika sekava. Esinekortisto on sitä vastoin hyvin käyttökelpoinen, ja useista esineistä
on liitetty mukaan kuvavedos. Kansatieteellisten esineiden esilleottopyynnöt
osoitetaan intendentti Pirkko Sihvolle.

Esineitä on siirretty Museoviraston ja Kansallismuseon kolmen osaston välillä niin,
että arkeologisten löytöjen pitäisi olla arkeologian osastolla, historiallisten esineiden
historiallisissa ja kansatieteellisten kansatieteellisissä kokoelmissa. Tämä ei
kuitenkaan pidä aina paikkaansa etenkään historian ja kansatieteen yksiköiden
kokoelmien osalta.

Turun maakuntamuseon kokoelmat

Turun maakuntamuseon kokoelmat jakautuvat kahteen osaan, joihin tutustuminen
tapahtuu maakuntamuseon tiloissa Kalastajankatu 4:ssä. Turun maakuntamuseon
kokoelmat jakautuvat yhtäältä maalöytövaraston irtolöytöihin ja arkeologisten
kaivausten löytöihin ja toisaalta kulttuurihistoriallisiin esinekokoelmiin. Molempiin
voi tutustua maakuntamuseon tiloissa. Kaikki maakuntamuseon esineet on luetteloitu
samaan pääluetteloon.

Kaupunkiarkeologisten löytöjen osalta yhteyshenkilö on Aki Pihlman. Maakunnan
muista arkeologisista kohteista vastaa Heljä Brusila. Ensimmäinen askel
maalöytöaineiston keruussa on käydä läpi paperimuodossa oleva maalöytöluettelo. Se
on noin parikymmentä senttimetriä korkea pino paperiarkkeja, joihin on kirjattu
kaupunki- ja maaseutukaivausten löydöt. Luetteloinnin taso vaihtelee
kaivauskohtaisesti. Etenkin ennen 1970-lukua tehtyjen kenttätöiden löytötiedot ovat
puutteellisia, mutta käymällä luettelon läpi saa alustavan käsityksen aineiston määrästä. Aikaa maalöytöluettelon läpikäymiseen on hyvä varata ainakin puoli
päivää.

Muusta historiallisen ajan esineistöstä vastaavat kokoelmaosaston tutkijat. Heidän
avullaan on mahdollista tutustua museon pääluetteloon, joka on sijoitettu erilliseen
arkistohuoneeseen. Pääluettelon pohjalta on laadittu myös aihekohtainen
esinekortisto. Se on kätevä, mutta tarjoaa esineistä paljon suppeammin tietoja kuin
Kansallismuseon vastaavanlaiset kortistot.

Maakuntamuseon pääluettelon alkupään esineistä on hyvä tietää, että nykyisenlaiseen
juoksevaan esinenumerointiin siirryttiin tammikuussa 1898, jolloin ensimmäinen
kirjattu esinenumero oli 5530. Tätä ennen kokoelmiin otettujen esineiden täsmällistä
talletusajankohtaa ei tunneta. Poikkeus ovat 24.2.1896 lähtien vuoteen 1897 saakka
nimetyt esineet luettelossa Historiska museets i Åbo accessionskatalog I, jossa
viimeinen vuodelle 1897 luetteloitu numero on 5284.²⁰

Myös maakuntamuseossa esineiden kuvaamiseen tarvitaan kuvauslupa. Lomakkeen ja
luvan antaa Lotta Mattila, joka työskentelee valokuva-arkiston tutkijana. Varastoitujen
esineiden lisäksi Turun linnassa on näytteillä joitakin arkeologisia löytöjä sekä
kulttuurihistoriallisia esineitä. Niiden tutkimisesta ja kuvaamisesta on kätevintä sopia
linnassa työskentelevän henkilökunnan, kuten tutkija Nina Lepokorven, kanssa.

Arkistot ikkunoina museoesineisiin

Jan-Erik Augustsson on jaotellut esinetutkimuksiin kaksi polkua, kvantitatiivisen ja
kvalitatiivisen, jotka eivät kuitenkaan ole toisiaan poissulkevia.²¹ Kvantitatiivinen
esinetutkimus tarkastelee esineiden absoluuttisia lukumääriä ja eri esinemuotojen
suhteellisia osuuksia aineistokokonaisuudessa. Tilastolliset menetelmät ovat jossain
määrin läsnä kaikissa esinetutkimuksissa, mutta niiden laajamittainen hyödyntäminen
vaatii suuria aineistoja. Suomessa tavallisesti vain keramiikka ja muut
kaupunkikaivausten massalöydöt soveltuvat kehittyneiden tilastoanalyysien kohteiksi.
Tutkimuskysymyksestä riippuen kvantitatiivista tutkimusta saattavat lisäksi haitata
artefaktien löytöyhteyksien väliset laadulliset poikkeavuudet.

Laadullinen tutkimus tarkastelee esineiden numeeriseen analyysiin hankalammin
soveltuvia piirteitä, kuten valmistustekniikoita ja merkityksiä. Pro gradu -töiden
aineistot ovat niin pieniä, että niiden tutkimus on tavallisesti kvalitatiivista, ja
tilastolliset menetelmät rajoittuvat esineiden luvun laskemiseen sekä tiettyjen
esinemuotojen suhteellisen osuuden arvioimiseen. Laadullisten tutkimusten
ongelmaksi saattaa kvantitatiivisuuden näkökulmasta muodostua liian pitkälle
vietyjen tulkintojen rakentaminen vain yksittäisten esineiden pohjalta. Laajoja
yleistyksiä ei välttämättä pysty perustelemaan vakuuttavasti, mutta toisaalta niitä voi
olla myös hyvin vaikea osoittaa paikkaansa pitämättömiksi. Oli kyse sitten
kvantitatiivisista tai kvalitatiivisista tutkimuksista, esineanalyysien polttava ongelma
on aineiston edustavuus. Kykeneekö aineiston perusteella vastaamaan asetettuihin
kysymyksiin?

Museaalisen esinetutkimuksen aloittamisen perustavanlaatuinen haaste piilee siinä,
miten kaikki oleellinen aineisto tavoitetaan museoarkistojen kautta. Miten oikeat
esineet tai pikemminkin niiden löytönumerot löytyvät arkistoista? Kysymys on
erityisen kiperä, kun tutkitaan yhtä tiettyä esineryhmää laajalta maantieteelliseltä
alueelta tai vaikkapa vain Turun kaupunkikaivausaineistoista. Tällöin esineiden
seulominen kokoelmista nojaa täysin pääluetteloon, kortistoihin ja tietokantoihin
kirjattuihin tunnistetietoihin. Sen sijaan jos keskitytään jonkin tietyn kohteen koko
löytöaineistoon, ongelma ei ole yhtä vakava, koska kaikkien löydettyjen esineiden
tutkiminen ja tunnistaminen on työmäärällisesti vielä mahdollista.

Jotta esineryhmän kaikki museokappaleet tulisivat havaituiksi ja siten tutkimuksen
piiriin, arkistoissa täytyy olla jokin viittaus kuhunkin esineeseen ja sen
esinenumeroon. Esineiden jäljittäminen luetteloista ei ole nopeaa, ja tutkija joutuu
väistämättä tekemään työekonomisia punnintoja siitä, miten laajalta maantieteelliseltä
alueelta esineitä etsii ja kuinka tarkasti arkistoja seuloo: Onko ajallinen panostus
mielekäs suhteessa sillä saavutettavan tiedon arvoon ja yllätyksellisyyteen? Lähes
aina jommastakummasta joutuukin tinkimään, joko arkistotyön laajuudesta tai
tarkkuudesta. Kaikkia epämääräisiä luettelomainintoja ei voi käydä läpi
museokokoelmissa, ellei tutki jotain tiettyä kohdetta tai muuten rajattua aluetta tai
sitten museon kokoelmat ja aineistoryhmät ole ylipäänsä suppeita.

Arkistotyön tarkkuuden ja työn rajaamisen ongelmia kuvaa hyvin Marja Anttilan pro
gradu -tutkielma vuodelta 2002, jossa hän tarkastelee profaaneja metalliastioita
ristiretkiajalta uuden ajan alkuun. Hänellä oli suuria hankaluuksia saada metalliastiat
esiin Kansallismuseon arkistoista kirjavien esinemerkintöjen ja löytöluettelojen
tarkkuuserojen johdosta. Työssään Anttila huomauttaakin, kuinka suuri vastuu
esineiden luetteloijalla on myöhemmälle tutkimukselle. Luetteloijan edellytykset
tunnistaa esineitä sekä luettelointiin käytetyt resurssit vaikuttavat siihen helppouteen,
jolla esine myöhemmässä tutkimuksessa on arkistoista haettavissa.²² Muistutus
luetteloinnin tärkeydestä on erittäin arvokas, sillä arkeologisissa oppaissa oletetaan
esineiden nimeämisen olevan rutiinikäytäntönä selviö.²³ Identifioinnin
itsestäänselvyyttä on kuitenkin tähdellistä kyseenalaistaa: Millä tarkkuudella esineet
pitäisi luetteloida, kuinka monta löytöä voidaan luetteloida samalle alanumerolle ja
miten tulisi menetellä niiden esineiden kanssa, joita ei luetteloitaessa tunnisteta
lainkaan?

Anttila toteaa, että luettelointivaiheen pyrkimys neutraaliuteen ja mahdollisimman
yleiseen ja tulkintoja välttelevään identifiointiin kostautuu myöhemmin. Tiettyyn
esineryhmään keskittyvä tutkija ei löydäkään etsimäänsä, jos vaikkapa selvät
metalliastian katkelmat luetteloidaan vain metalliesineen katkelmina, koska luetteloija
pyrkii vääränlaiseen objektiivisuuteen. Luetteloinnissa onkin aina parempi antaa jokin
tulkinta löydölle, jolloin se tulee myöhemmän tutkimuksen piiriin, kuin pelätä väärää
tunnistusta. Liiallisen ympäripyöreä esineiden luettelointi langettaa niille kohtaloksi varastohyllyille jäämisen. Arvottaminen esineiden luetteloinnissa ja tallettamisessa
heijastuu suoraan tulevaan tutkimukseen.

Epämääräiset esinenimet ovat oma ongelmavyyhtensä. Keskiaikaisia
kirjoituspuikkoja eli styloksia kaivauslöydöistä haravoidessaan törmää kymmeniin
epämääräisiin mainintoihin ”tapeista” ja ”puikoista”. Niistä on luettelotietojen avulla
mahdotonta sanoa, onko kyseessä tunnistamaton stylos tai jokin muu esine. Toisaalta
näitä epämääräisesti nimettyjä esineitä saattaa olla kymmeniä ellei satoja, minkä
vuoksi jokaisen mahdollisen esineen tutkiminen on työekonomisesti mahdotonta.
Tyydyttävä ratkaisu tähän pulmaan voisi olla löytöjen poimiminen varastosta
satunnaisen otannan mukaisesti, jolloin tarkastettavia esineitä ei ole enää satoja vaan
joitakin kymmeniä. Otannan perusteella on helpompi arvioida, kannattaako kaikki
loput epämääräisesti nimetyt löydöt käydä läpi. Esineiden tunnistamisen ja
luetteloinnin hankaluuksien vuoksi aineistoissa väistämättä painottuvatkin liiaksi ne
esineryhmät ja -fragmentit, jotka on helpointa tunnistaa. Anttila toteaa, että
metalliastioiden reunapalat ovat yliedustettuina muiden osien kustannuksella, koska
ne ovat varmimmin tunnistettavissa.

Esineiden arkistoperkaamista saattaa helpottaa tieto, missä tutkimushistorian
vaiheessa jokin esineryhmä on tunnistettu. Etenkin jos esinetyyppi on
tutkimuksellisesti uusi, sen etsiminen vanhoista esineluetteloista on hankalaa. Lisäksi
on hyvä tuntea ainakin pääpiirteissään sekä tutkimuksen aikarajausta nuorempia että
vanhempia esineitä. Tutkimuksen alkuvaiheissa eriaikaisten esinemuotojen
tunteminen nopeuttaa oikeiden artefaktien valikoimista. Analysointivaiheessa
esinemuotojen laajojen kehityskaarten tunteminen auttaa ehkä ymmärtämään, miksi
jokin esinemuoto on muuttunut tiettyyn suuntaan tai mitkä tekijät on tähdellistä
huomioida sitä tarkastellessa. Nämä tekijät eivät välttämättä ole yhtä selvästi
nähtävissä pelkästään tutkittavana olevan aikajakson aineistossa kuin muiden
aikakausien esineistössä.²⁴

Aineiston kokoaminen arkistojen pohjalta on metodologisesti konstikasta, mutta se on
lähestulkoon ainoa keino aloittaa tutkimusprosessi. Arkisto- ja luettelotyöhön
sisältyvien moninaisten tekijöiden vuoksi tutkimuksissa kannattaa mahdollisimman
seikkaperäisesti ja suorasanaisesti kirjoittaa esiin se, miten tiedot on kerätty sekä se,
mitä ajallisia, maantieteellisiä tai muita kriteerejä on noudatettu.

Löytöyhteyden metsästys arkistoista

Aineellisen kulttuurin tutkimuksessa korostetaan yhtenään löytö- ja käyttökontekstien
tärkeyttä esineiden merkitysten ja käyttöjen ymmärtämiselle. Etenkin vanhojen
museokokoelmien esineiden museoitumisreittien ja löytöpaikkojen tarkastelussa
törmätään kuitenkin jo hankaluuksiin. Kuten kaikki muutkin museoesineet, vanhat esineet on irrotettu siitä kokonaisuudesta, jonka osia ne ovat olleet ennen museoon
päätymistään, mutta ongelma piilee siinä, ettei 1800-luvun tai peräti 1900-luvun
kokoelmien esineistä ole juuri arkistoitu tietoja löytö- ja omistustaustoista. Tietojen
vähyys juontuu paljolti siitä, että museolaitoksen vanhojen kokoelmien kasvattamista
ja dokumentoimista sääteli ensisijassa esteettinen näkemys. Kartutustyötä tekivät
taidehistorioitsijat, historioitsijat ja arkkitehdit, eikä oleellista ollut esineen konteksti,
vaan artefakti itsessään, sen saaminen museoon ja esittely yleisölle. Jos esineelle
kaivattiin taustoitusta, se voitiin noutaa historiankirjoituksesta ja taidehistoriallisista
tutkimuksista. Historiallisen ajan aineellisen kulttuurin tutkimista ei pidetty
eriytyneenä tutkimusalanaan, mikä määritti esineiden taustatietojen tallettamista.

Provenienssilla tarkoitetaan esineen löytötapausta. Yhtäältä tämä merkitsee esineen
löytöpaikkaa eli paikkaa tai paikkoja, joissa esine on ollut ennen museokokoelmaan
päätymistään. Toisaalta löytötapaus tarkoittaa löytöyhteyttä eli esineen suhdetta
toisiin löytöpaikan esineisiin, rakenteisiin ja toimintoihin.

Löytöpaikka ei useinkaan ole esineen alkuperä eli se paikka, jossa esine on
valmistettu tai jossa sitä on käytetty. Esineen löytöpaikaksi nimetään pääluettelossa
tavallisesti jokin kylä tai paikkakunta. Tietoon kannattaa kuitenkin suhtautua
kriittisesti. Ilmoitetulla paikkakunnalla ei ehkä tarkoitetakaan esineen löytöpaikkaa tai
paikkaa, jossa esinettä on viimeksi käytetty. Sen sijaan paikannimi saattaa viitata
artefaktin lahjoittajan tai löytäjän kotipaikkaan (hän on saattanut löytää esineen
jostain aivan muualta) tai muuhun esineen sijaintipaikkaan ennen museokokoelmaan
päätymistä (toisinaan muun muassa nimismies tai opettaja on saanut esineen
haltuunsa ja toimittanut sitten museoon). Edelleen paikkakunta saattaa merkitä sitä
paikkaa, jossa viimeinen esineen omistajanvaihto on tapahtunut. Saamelaisesineiden
yhteyteen kirjattu paikannimi voi olla se markkinapaikka, josta museon edustaja on
esineen hankkinut – markkinapaikalla ei puolestaan ole mitään tekemistä esineen
löytö- tai valmistuspaikan kanssa. Kun arkistotietojen perusteella ei ole pitävästi
mahdollista vahvistaa sitä, mihin esineen tallennettu paikannimi viittaa,
lähdekriittisesti on perustelluinta ilmoittaa sen löytöpaikaksi ”tuntematon” tai muuten
osoittaa löytötiedon epäselvyys.

Siinä missä löytöpaikka osoittaa artefaktin maantieteellisen sijainnin, löytöyhteys
kuvaa sen tilallista ja ajallista suhdetta löytöpaikan muihin ihmistoiminnan jälkiin.
Tavallisesti tutkimusaineiston esineet luokitellaan ryhmiin löytöyhteytensä
perusteella. Arkeologiassa on jotakuinkin vakiintunut löytöyhteyksien luokittelu
kaivauslöytöihin, hajalöytöihin, kätkölöytöihin ja irtolöytöihin, vaikka toisinaan se
esitetään suppeampana, toisinaan laajempana, ja käsitteiden määrittelyt saattavat
hieman vaihdella:²⁵

• Kaivauslöytö on arkeologisten kaivausten yhteydessä talletettu artefakti, jonka
  löytökonteksti eli suhde muihin löytöihin, rakenteisiin, maakerrostumiin sekä
  niiden ajoituksiin on suhteellisen hyvin dokumentoitu.
• Hajalöytö on artefakti, jolla ei ole arkeologisesti dokumentoitua yhteyttä
  muihin artefakteihin tai kiinteään muinaisjäännökseen, mutta jonka
  lähettyvillä sijaitsee muinaisjäännös, johon löytö voisi ajallisesti ja tilallisesti
  liittyä. Toisinaan hajalöytö on määritellään tiukemmin yksittäiseksi
  artefaktiksi, joka on löydetty kiinteästä muinaisjäännöksestä ja talletettu
  omalle päänumerolleen.
• Kätkölöytö on yleensä yhtä aikaa suppealle alalle laitettujen artefaktien
  joukko, jolla ei välttämättä ole yhteyttä kiinteään muinaisjäännökseen. Esineet
  kuuluvat yhteen vain lähekkäisen keskinäisen sijaintinsa perusteella: niitä ei
  rajaa mikään havaittu rakenne.
• Irtolöytö on esine, jonka löytöympäristössä ei ole merkkejä muista
  artefakteista tai kiinteistä muinaisjäännöksistä.
  

Historiallisen ajan esineiden museoitumisessa merkittävässä asemassa ovat edellä
mainittujen löytöyhteysluokkien ohella lahjoitukset ja ostot. Joissakin tapauksissa
tällainen artefakti osoittautuu pääluettelon ja verifikaatin perusteella haja- tai
irtolöydöksi, mutta kaikista historiallisen ajan esineistä ei tarvittavia tietoja ole
saatavilla. Tällaisessa tapauksessa esinettä voi käsitellä vain yleismääritteillä
”lahjoitus” ja ”osto”.

Irtolöytöjä on jossain määrin siirrettävissä hajalöytöluokkaan lähemmän löytöpaikan
tarkastelun avulla. Nykykarttojen tai vanhojen karttojen perusteella on
löytöympäristössä eräissä tapauksissa osoitettavissa muinaisjäännös tai muu
erityiskohde, johon irtolöytö kyetään kytkemään. Kangasalan Liuksialan kartanon
pellosta löydettiin vuonna 1887 kultainen, kotilonmuotoinen tuoksurasia, joka on
todennäköisesti valmistettu 1500-luvun jälkipuoliskolla.²⁶ Pitäisikö se katsoa pellolta
poimittuna irtolöydöksi vai peltorakenteen tai laajemmin koko kartanon osaksi eli
hajalöydöksi?

Löytöyhteyksien määritelmien lähempi tarkastelu paljastaa, että löytöyhteys ei kuvaa
pelkästään esineen tilallisia ja ajallisia suhteita, vaan oleellisesti myös löytötietojen eli
museoarkistojen tiheyttä. Tavallisesti tiedollinen ulottuvuus unohdetaan kaiketi sen
itsestäänselvyyden tähden,²⁷ mutta löytöyhteys on erottamattomasti limittynyt
arkistolähteisiin sekä tutkimusprosessiin. Löytöyhteysluokat eivät ole staattisia. Ne
muuntuvat ja määrittyvät tutkimuskohtaisesti yhtä lailla kuin niihin asetettujen
esineiden biografiat. Esineiden luokittelu löytötietojensa tiheyden perusteella eri
kategorioihin on tapa käsitellä taustatiedoiltaan erilaatuisia esineitä ja
mahdollisuuksia seurata niiden elinkaaria. Laatuerot tulevat tällöin osaksi
kysymyksenasettelua ja lopullista biografista tulkintaa ilman, että ne heikentäisivät
tutkimuksen pätevyyttä.

Museoesineiden taustojen selvittelyjen ongelmista huolimatta niukkoja tietoja
kannattaa käyttää hyväksi niin pitkälle kuin se on mahdollista. Toisaalta, kuten Anttila
on todennut, artefaktien provenienssitietojen heikkouksiin ei kannata juuttua.
Provenienssin selkeyttäminen saattaa kyllä auttaa esineen ajoittamisessa ja
pohdinnoissa sen käyttöyhteyksistä, mutta artefaktin biografiasta se paljastaa vain
yhden vaiheen.28 Provenienssin kääntäminen sanaksi löytötapaus tuo esiin, kuinka
siinä on kyse yhdestä tapahtumasta, hetkestä esineen elinkaaren kulussa.

Esinebiografinen suuntautuminen esineisiin ei koske pelkästään analyysin
loppuvaiheita ja johtopäätöksiä, vaan se voidaan sulauttaa osaksi tutkimusprosessia jo
sen alkuvaiheissa: kysymyksenasetteluihin ja niihin metodeihin, joilla aineistoja
kootaan, luokitellaan sekä kontekstualisoidaan. Biografia tarjoaa välineitä käsitellä
arkistoaineistojen vajavaisuuksia sekä määritellä toisin vakiintuneiksi koettuja
löytöyhteysluokitteluja. Sen myötä musealisoitumisen prosessien sekä
museoarkistojen luonteen ymmärtäminen saa vahvemman sijan esineisiin
keskittyneessä tutkimusprosessissa.

1. Pelto & Pelto (1970) 1978, 1–4. ↩︎
2. Talve 1979, 37. ↩︎
3. Talven kuvaus tiedontuotannon prosessista voidaan ymmärtää metaforisesti ja pelkästään tutkijaan
   rajautuvaksi: museokokoelma on tutkijan kannalta ikään kuin pala sekavaa todellisuutta, josta hänen
   on tuotettava tietoa. Tällainen metaforisuus saattaa kuitenkin enemmän sekoittaa kuin edistää
   tutkimusprosessin analyysia. ↩︎
4. Teksti perustuu 27.4.2007 Turun yliopiston arkeologian oppiaineessa pidettyyn luentoon. ↩︎
5. Esim. Kokko 2001; Anttila 2002; Halonen 2007. ↩︎
6. Immonen 2006, 24. ↩︎
7. Esinetutkimuksen historiasta kansatieteessä ja antropologiassa Korhonen 1999, 10–46. ↩︎
8. Appadurai (1986) 2005, 6–13. ↩︎
9. Ammann 2005. ↩︎
10. Esim. Appadurai (1986) 2005; Kopytoff (1986) 2005. ↩︎
11. Esim. Davis 1997; Hoskins 1998; Edwards 2001. Vaikka biografian käsitettä ei hyödynnetä Christina
    Bäcksbackan vuonna 1995 painetussa väitöskirjassa, siinä rekonstruoidaan museokokoelmien avulla
    yhden ihmisen elämään kytkeytyvää esinesfääriä. Kristina Josefson puolestaan on vuonna 2005
    julkaistussa väitöskirjassaan tarkastellut keskiajan arkeologian keinoin yhtä henkilöä, ruotsalaista
    piispa Absalonia (n. 1128–1201) ja hänen jättämiään jälkiä. ↩︎
12. Nyyssönen 2001; lisäksi esim. O’Neill 1999; Saunders 1999; Seip 1999; Immonen 2002. ↩︎
13. Pels 1998; Ammann 2005, 76. ↩︎
14. Caple 2007, xv. ↩︎
15. Caple 1996; 2000, 74–80; 2007, 13–17. ↩︎
16. Materiaalioppia mm. Henderson 2000; Hodges (1964) 2000; formaatioprosesseista Schiffer (1987)
    1996; aineellisuuden teoreettisista kysymyksistä esim. DeMarrais, Gosden & Renfrew 2004; Miller
    2005; Ingold 2007. ↩︎
17. Deetz (1977) 1996, 4–12; Haggrén 1998; 1999; Anttila 2002, 114. ↩︎
18. Esim. Vandkilde 2000. ↩︎
19. Kuurne 17.4.2007. ↩︎
20. Kajala 22.5.2007. ↩︎
21. Augustsson 1995, 37. ↩︎
22. Anttila 2002, 2–5, 117–118. ↩︎
23. Esim. Koivunen 1973, 179–181; Takala 1998, 190–191. ↩︎
24. Vrt. kaupunkitutkimuksen osalta Herva & Ylimaunu 2007. ↩︎
25. Löytöyhteyksien määrittelyjä esim. Pihlman 1990, 60–61. ↩︎
26. Vilpas 2002. ↩︎
27. Arkistojen käytöstä kansatieteellisessä esinetutkimuksessa ks. Sammallahti 1979; 1985. ↩︎

Lähteet
Henkilökohtaiset tiedonannot
Kajala, Riitta 22.5.2007. Turun maakuntamuseo. Sähköposti kirjoittajalle.
Kuurne, Jouni 17.4.2007. Suomen kansallismuseo. Sähköposti kirjoittajalle.
Tutkimuskirjallisuus
Ammann, Felipe Gaitán 2005. With a Hint of Paris in the Mouth: Fetishized
Toothbrushes or the Sensuous Experience of Modernity in Late 19th Century Bogotá.
In Meskell, Lynn (ed.), Archaeologies of Materiality. Malden, MA & Oxford:
Blackwell, 71–95.
Anttila, Marja 2002. Profaanit metalliastiat ristiretkiajalta uuden ajan alkuun:
Esimerkkiaineistona Kansallismuseon kokoelmat. Julkaisematon pro gradu -tutkielma.
Turku: Turun yliopiston arkeologian oppiaine.
Appadurai, Arjun (1986) 2005. Introduction: Commodities and the Politics of Value.
In Appadurai, Arjun (ed.), The Social Life of Things: Commodities in Cultural
Perspective. Cambridge: Cambridge University Press, 3–63.
28 Anttila 2002, 5.
Augustsson, Jan-Erik 1995. Medieval Artefacts – A Neglected Research Field.
Papers of the Archaeological Institute, University of Lund: New Series 10 (1993–
1994), 33–42.
Bäcksbacka, Christina 1995. Viceamiral Carl Olof Cronstedts hem. Finska
fornminnesföreningens tidskrift 102.
Caple, Chris 1996. The Creation of Self-development Learning Packages (SDLP) and
Formalised Object Construction and Use Sequences (FOCUS). In Bridgland, Janet
(ed.), ICOM Committee for Conservation: 11th Triennal Meeting Edinburgh,
Scotland 1–6 September 1996: Preprints Volume I. Paris: ICOM Committee for
Conservation, 108–121.
Caple, Chris 2000. Conservation Skills: Judgement, Method and Decision Making.
London & New York: Routledge.
Caple, Chris 2006. Objects: Reluctant Witnesses to the Past. London & New York:
Routledge.
Davis, Richard H. 1997. Lives of Indian Images. Princeton: Princeton University
Press.
Deetz, James (1977) 1996. In Small Things Forgotten: An Archaeology of Early
American Life. Anchor Books: New York, 2nd expanded and revised ed.
DeMarrais, Elizabeth; Gosden, Chris & Renfrew, Colin (eds.) 2004. Rethinking
Materiality: The Engagement of Mind with the Material World. Cambridge:
McDonald Institute for Archaeological Research.
Edwards, Elizabeth 2001. Raw Histories: Photographs, Anthropology and Museums.
New York: Berg.
Haggrén, Georg 1998. Kartanoiden inventaariot ja arkeologinen toiseus. SKAS
4/1998, 24–31.
Haggrén, Georg 1999. Vaikenevat lähteet ja puhuvat sirpaleet: Kaksi näkökulmaa
keskiajan ja Vaasa-ajan kaupunkien materiaaliseen kulttuuriin. Turun historiallinen
arkisto 53, 41–51.
Halonen, Anne-Mari 2007. Luu- ja sarviesineitä historiallisen ajan Turussa: Åbo
Akademin tontin kaivauksen esineistöä esineen elämä -teorian kautta tarkasteltuna.
Julkaisematon pro gradu -tutkielma. Turku: Turun yliopiston arkeologian oppiaine.
Henderson, Julian 2000. The Science and Archaeology of Materials: An Investigation
of Inorganic Materials. London: Routledge.
Herva, Vesa-Pekka & Ylimaunu, Timo 2007. Kaupunki prosessina ja
muinaisjäännöksenä. Arkeologipäivät 2006, 84–90.
Hodges, Henry (1964) 2000. Artifacts: An Introduction to Early Materials and
Technology. London: Duckworth.
Hoskins, Janet 1998. Biographical Objects: How Things Tell the Stories of People’s
Lives. New York & London: Routledge.
Immonen, Visa 2002. Functional Ladles or Ceremonial Cutlery? A Cultural
Biography of Prehistoric Wooden Spoons from Finland. Acta Borealia 19:1, 27–47.
Immonen, Visa 2006. Ars archaeologica – Katsaus muinaistieteeseen kirjallisuuden,
kuvataiteiden ja teatterin pauloissa. Muinaistutkija 4/2006, 11–27.
Ingold, Tim 2007. Materials Against Materiality. Archaeological Dialogues 14:1, 1–
16.
Josefson, Kristina 2005. Sökandet efter en tidsanda: I spåren efter Absalon. (Lund
Studies in Medieval Archaeology 38.) Stockholm: Almqvist & Wiksell International.
Koivunen, Pentti 1973. Kaupunkiarkeologia Suomessa. Teoksessa Purhonen, Paula &
Söyrinki, Leena (toim.), Arkeologin kenttätyöt. Helsinki: Gaudeamus, 171–183.
Kokko, Teemu 2001. Taottu rautanaula – esinehistoria, tila, paikka, aika ja ihminen.
Julkaisematon pro gradu -tutkielma. Oulu: Oulun yliopisto, Taideaineiden ja
antropologian laitos.
Kopytoff, Igor (1986) 2005. The Cultural Biography of Things: Commoditization as
Process. In Appadurai, Arjun (ed.), The Social Life of Things: Commodities in
Cultural Perspective. Cambridge: Cambridge University Press, 64–91.
Korhonen, Teppo 1999. Tekniikkaa, taidetta ja taikauskoa: Kirjoituksia aineellisesta
kansankulttuurista. (Tietolipas 162.) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Miller, Daniel (ed.) 2005. Materiality. Durham & London: Duke University Press.
Nyyssönen, Heino 2001. Kruunu: Unkarin tuhatvuotinen arvoitus. Jyväskylä: Atena.
O’Neill, Tom 1999. The Lives of the Tibeto-Nepalese Carpet. Journal of Material
Culture 4:1, 21–38.
Pels, Peter 1998. The Spirit of Matter: On Fetish, Fact, and Fancy. In Spyer, Patricia
(ed.), Border Fetishisms: Material Objects in Unstable Places. New York: Routledge,
91–121.
Pelto, Pertti J. & Pelto, Gretel H. (1970) 1978. Anthropological Research: The
Structure of Inquiry. Cambridge: Cambridge University Press, 2nd ed.
Pihlman, Sirkku 1990. Kansainvaellus- ja varhaismerovinkiajan aseet Suomessa:
Typologia, kronologia ja aseet ryhmästrategioissa. Iskos 10.
Sammallahti, Leena 1979. Museoesine ja tutkija. Ethnos-toimite 1, 44–54.
Sammallahti, Leena 1985. Esinetutkimuksen ongelmia. Ethnos-julkaisu 1, 110–116.
Saunders, Nicholas J. 1999. Biographies of Brilliance: Pearls, Transformations of
Matter and Being, c. A. D. 1492. World Archaeology 31:2, 243–257.
Schiffer, Michael B. (1987) 1996. Formation Processes of the Archaeological
Record. Salt Lake City: University of Utah Press.
Seip, Lisa P. 1999. Transformations of Meaning: The Life History of a Nuxalk Mask.
World Archaeology 31:2, 272–287.
Takala, Hannu 1998. Arkeologian maastotöiden perusteet. Helsinki: Yliopistopaino.
Talve, Ilmar 1979. Museoesine, opetus ja tutkimus. Ethnos-toimite 1, 33–43.
Vandkilde, Helle 2000. Material Culture and Scandinavian Archaeology: A Review of
the Concepts of Form, Function, and Context. In Olausson, Deborah & Vandkilde,
Helle (eds.), Form, Function, and Context: Material Culture Studies in Scandinavian
Archaeology. Stockholm : Almqvist & Wiksell, 1–47.
Vilpas, Leeni 2002. Kangasalan Liuksialan tuoksurasia. Suomen Museo 108 (2001),
31–37.