Pyhän Henrikin kappeli kallistuu kohti Kokemäenjokea johtuen maaperän
epävakaudesta raskaan tiilirakennuksen alla. Kuva ja blogiteksti: Nina Sundell

Maisema ei ole vain kaistale horisonttia, vaan se kantaa sisällään kaiken menneen ajan, nykyisyyden sekä aavistuksen tulevaisuudesta. Tarkastelen tässä yhteydessä Kokemäen Ylistaron kylässä sijaitsevaa Pyhän Henrikin saarnahuonetta niin muistin paikkana, rakennusperintönä kuin kulttuuriympäristönä ja teen tutkimusmatkan paikan päälle Turun yliopiston Kulttuuriympäristökasvatus –kurssin kenttäpäivän merkeissä. 

Matkaanlähtö

Matkaa ”sinne ja takaisin” on tehty kautta aikain monesta syystä, ja liikkeelle lähdön seurauksena on ympärillemme muodostunut ihmisiä ja paikkoja yhteen punova liikkumisen verkosto. Ennen maanteiden ja muiden maalla liikkumista helpottavien kulkuväylien raivaamista maastoon ovat joet ja muut vesistöt tarjonneet luontaisen vesireitin ja väylän liikkumiselle. Myös Satakunnassamaisemaa halkova Kokemäenjoki on aina ollut merkittävä kulkuväylä ja sen Ylistaron kylänkohdalla tekemään joen mutkaan tiivistyy tiheää, monimerkityksellistä ja -kerroksellista kulttuurihistoriaa. Paikan tarinaperinne kietoutuu tiiviisti Pyhän Henrikin oletettuun yöpymiseen Kokemäenjoen rannalla sijainneessa hirsisessä luhtiaitassa, ennen kuin hän seuraavana päivänä kohtasi perimätiedon mukaan Lallin Köyliönjärven jäällä noin vuonna 1156, eli liikumme siis legendan syntysijoilla.

Kokemäenjoen mutka Ylistaron kylän kohdalla – Alkup. kuva: Sotilaskartta >Rekognosointikartat, 1776–1805; Kokemäenjoki, karttalehti 8/13, Aineistot · JYX-EXPO (jyu.fi), Editointi: Nina Sundell

Kevättalvella Turun yliopiston maisemantutkimuksen oppiaineen Kulttuuriympäristökasvatus-kurssin opiskelijat, opettajat sekä kurssin yhteistyötahot suuntasivat matkalle tutkimaan Ala-Satakunnan kulttuurikohteita, joista yksi oli kyseinen saarnahuone. Takatalven yllättäessä kurssinkenttäpäivänä pohdinnat liikkumisen kokemuksellisuudesta saivat lisäsyvyyttä, vaikka eivät aivansellaisenaan vertautuneetkaan keskiajan ja uuden ajan alun liikkumisen kokemuksellisuuteensilloisilla maanteillä, joista kurssin yhteistyötahon eli Viabundus Suomi 1350–1650 –hankkeentutkijat Tapio Salminen, Jenni Lares sekä Katrina Virtanen olivat aiemmin luennoillaan syventäneet kurssilaisten ymmärrystä. Tässä yhteydessä pohdinnat liittyvät kuitenkin Pyhän Henrikin legendan tai surmavirren sijaan saarnahuoneeseen monumenttina ja kulttuuriympäristönä sekä paikkaan muistin tihentymänä.

Maisema moniajallisena tilana ja paikkana

Ylistaron kulttuurimaisema paikkana ja monikerroksellisena muistin tihentymänä liittyy oleellisesti jo samalla paikalla perimätiedon mukaan sijainneeseen muinaiseen Teljän kauppapaikkaan, jota pidetään Ulvilan ja Porin kaupunkien edeltäjänä. Teljä ja saarnahuone ovat alueellisesti osa muinaisjäännösten kokonaisuutta, joka ajallisesti ulottuu jopa rautakaudelle asti. Nimeämisen kautta Teljä elää edelleenkin näkyvänä menneisyyden jälkenä niin Ylistaron kuin Porinkin paikannimistössä.  Sanomia Turusta lehden artikkelissa 11.11.1851 professori Gabriel Rein pohti ” maassamme olevan useampia esimerkkejä siitä, että sellaiset paikat, joita kansa pyhänä piti, ja joita tämän pyhyyden vuoksi suuremmat kansajoukot silloin tällöin etsivät, tavallisesti myöskin muuttuivat kauppa- ja markkinapaikoiksi.” 
Alla näkymä Pyhän Henrikin saarnahuoneen kappelin vierestä Kokemäen joelle

Kulttuurinen muisti tihentyy Ylistarossa Ketalan tontilla sijainneeseen luhtiaittaan, joka oli yksi lukuisista kauppapuodeista Kokemäenjoen rannalla, ja jossa piispa Henrikin sanotaan yöpyneen ja saarnanneen.  Talonpoikaisesta luhtiaitasta, jonka arvellaan alun perin olleen kaksikerroksinen, on säilynyt vain sen alimmat kerrokset ja sitä pidetään vanhimpana säilyneenä hirsirakennuksena Suomessa. Sen suojaksi vuonna 1857 valmistunut, arkkitehti P.J. Gylichin suunnittelema, tiiliverhoiltu kappeli on varhaisimpia uusgoottilaista tyyliä edustavia rakennuksia Suomessa. Rakennuksen tieltä purettiin muita hirsiaittoja, ja Kokemäenjoen rantatörmän ja kyseisen aitan välissä kulkenut vanha maantie linjattiin uudelleen kulkemaan kappelin toiselta puolelta. Kulttuuriympäristö on jatkuvassa muutoksessa ihmisen ja luonnon vuorovaikutuksen myötä ja siihen liittyy niin arvottamista kuin politiikkaa. Tapio Salminen selventää kirjassaan Joki ja sen väki. Kokemäen ja Harjavallan historia jääkaudesta 1860-luvulle asian monisäikeisyyttä kappeliin liittyen (s. 29–49).

Menneisyyden materiaaliset ja aineettomat jäljet

Saarnahuone, jota muistopatsaaksikin toisinaan vanhemmissa teksteissä kutsutaan, on yksi suosituimmista matkailijoiden vierailukohteista Kokemäenjoen vanhassa kulttuurimaisemassa. Tämä ilmenee esimerkiksi 1.1.1888 julkaistussa Matkasuuntia Suomesta –julkaisusta, jossa kerrotaan seikkaperäisesti saarnahuoneen historiasta, ja kuinka lukittuna pidetyn kappelin avaimen matkailija saa käsiinsä lähellä asuvalta kauppias J. Juseliukselta.  

Hirsinen saarnahuone suojakappelin sisällä sekä vierailijoiden tekemiä
merkkejä saarnahuoneen hirsissä

Legendan syntymisen jälkeen tarinaperinne kertoo rakennukseen liitetyn parantavia ja ihmeitä tekeviä voimia ja sen sanotaan olevan palamaton. Jo varhain kohteesta muodostui pyhiinvaelluskohde, ja Ylistaron kylän liikkumisen kulttuuri sai uuden kerroksen. Pyhiinvaellusta voidaan pitää destinaatiomatkailun ensimmäisenä ilmentymänä, ja saarnahuoneen hirsissä on matkailijoiden jättämiä puumerkkejä, joista varhaisimmat on kirjoitettu kauniilla tyylikirjoituksella. Pyhiinvaeltajilla reliikkiin henkilökohtaisesti luotu sidos on kenties vahvistanut kokemuksellisuutta sen parantavista voimista paremmin kuin viralliseen vieraskirjaan nimensä kirjoittaminen, joka kyllä oli tarjolla kappelin valmistuttua. Vandalismin sijaan nimikirjoitusten voidaan nähdä oleva osana merkitsemistä, joka liittyy pyhiinvaellukseen ja jolla on pitkät perinteet. 1970-luvulta lähtien nimikirjoitusten arvo on ymmärretty laajemmin jopa rakennuksen arvoa nostavana seikkana.  Tietyllä tapaa graffitien, ja erityisesti tagien, voidaan nähdä olevan saman merkitsemis- ja nimeämiskulttuurin moderni jatkumo. 

Suunta eteenpäin

Pyhän Henrikin saarnahuoneeseen suojakappeleineen kiteytyy materiaalista kulttuuriperintöä luhtiaitan talonpoikaisen ja sen suojakappelin kristillisen rakennusperinnön kautta, joka sellaisenaan on samalla maamme ensimmäinen kulttuurihistoriallinen museo. Itse paikan merkityksellisyys kerrostuu kyseiseen Kokemäenjoen alueeseen ja mutkaan liikenne- ja kulttuurihistorian solmukohtana sekä liikkumisen kulttuuriin kuten pyhiinvaellukseen. Paikan merkitys muistelun paikkana on tehnyt Pyhän Henrikin saarnahuoneen kappelista ympäröivine puistoineen yhden Kokemäen rikkaan kulttuurimaiseman ja -perinnön suosituimmista kohteista vielä tänäkin päivänä. Päästäkseen näkemään sen omakohtaisesti tarvitsee matkailija edelleenkin avaimen, jolla kappelin lukko aukeaa. Kauppias J. Juseliuksen sijaan sen voi tänä päivänä noutaa vaikkapa Kokemäen seurakunnan kirkkoherran virastosta ja vieraillessa paikalla voi pohtia, mihin paikan merkitys omalla kohdalla kietoutuu.

Saarnahuoneen kappelin lisäksi ehdimme kurssin kenttäpäivillä nähdä ja tutustua moneen tänä päivänä Pyhän Henrikin tiehen lukeutuvaan kohteeseen – Kokemäen kirkko, Kuninkaanlähde, Säkylän kirkko sekä Köyliön kirkko. Köyliönjärven rannalta avautui toisena kenttäpäivänä näkymä järven selän takana olevasta Kirkkokarista, jossa kahden legendan kohtaaminen noin vuonna 1156 on synnyttänyt tiheää tarinaperinnettä. Pyhän Henrikin saarnahuonetta ja sen suojakappelia tarkastellen on vähitellen punoutunut yhteen monisäikeinen muistin ja maiseman kudelma, joka yhdistää verkostomaisesti niin muinaisia paikkoja ja legendoja kuin liikkumisen kulttuuria ja sen materiaalisia maanteitä menneisyydestä nykyisyyteen.

Liikkumisen reitit ja risteykset, väylät ja verkostot on tämän vuoden Euroopan kulttuuriympäristöpäivien teema, joka kietoutuu luonnollisesti Viabundus Suomi 1350–1650 – hankkeen tematiikkaan. Eli askeltaessaan sitten legendojen jalanjäljissä Pyhän Henrikin pyhiinvaellusreitillä, kuten osin teimme kurssimme kenttäpäivillä, tai havainnoidessaan menneisyyden jälkiä elävänä arkisestä ympäristöstään, tulee samalla kasvattaneeksi ymmärrystään verkostoituneesta maailmasta ympärillämme.

Kirjoittaja Nina Sundell opiskelee Turun yliopistossa pääaineinaan kulttuuriperinnöntutkimus ja maisemantutkimus ja pendeloi sujuvasti luentopäivinä kotikaupungistaanTampereelta DMKT:n kotikampukselle Poriin. 

Kuvat: Nina Sundell

Lähteitä:

  • Jaakkola, Jalmari, “Porin historia I,” DIGI – Yleisten kirjastojen digitoimaa aineistoa, viitattu 1. toukokuuta 2024, https://digi.kirjastot.fi/items/show/124669
  • Salminen, Tapio 2007. Joki ja sen väki. Kokemäen ja Harjavallan historia jääkaudesta 1860-luvulle., Kokemäen ja Harjavallan kaupungit ja seurakunnat. Jyväskylä. Joki ja sen väki · DIGI – Yleisten, kirjastojen digitoimaa aineistoa (kirjastot.fi)
  • Uusi-Seppä, Niina 2009. Pyhän Henrikin kappeli Kokemäki. Rakennushistoriaselvitys, Kulttuuriympäristön palveluikkuna (kyppi.fi)